(Julkaistu alun perin Juuson Mielijohteesta -blogissa 11.10.2018)

Heti kärkeen huomautus sekä teille että minulle itselleni: tämä on varmasti henkilökohtaisin teksti, jonka olen koskaan kirjoittanut. Uskallan sen siitä huolimatta panna julkisesti luettavaksi. Tyhmyyttä, rohkeutta tai tyhmää rohkeutta? Sen näyttää aika.

Mistä kaikki alkoi?

Loppukesästä 2017 minussa siis alkoi tapahtua muutoksia negatiiviseen suuntaan. Olin väsynyt ja ärtynyt, en oikein osannut/jaksanut/pystynyt ottamaan osaa perheen tekemisiin eikä tehnyt mieli oikein lähteäkään minnekään. Kotityöt jäivät tekemättä. Itkin todella herkästi. Minulle pyhitettiin aikaa olla yksin, että saisin ladattua akkujani ja piristyisin. Nukkuminenkin meni huononlaiseksi, kun öistä tuli katkonaisia, unet olivat ahdistavia ja välillä uni ei vain tullut. Ärtyneisyys purkautui muille kiukkuamisena ja huutamisena. Kohteena olivat valitettavasti ihmiset, jotka eivät olisi missään nimessä saaneet kohteena olla.

Joulukuussa nostin ensimmäisen kerran kädet pystyyn ja hakeuduin silloin neuvolapsykologin puheille. Hänen näkemyksensä oli, että nopeassa tahdissa tapahtuneet äärimmäisen suuret muutokset elämässä olivat johtaneet pitkittyneeseen burnoutiin sekä lievään masennukseen. Kävin psykologin pakeilla kerran tai kaksi kuukaudessa ja sain puheapua. Lisäksi kirjoitin ”fiilispäiväkirjaa” aina, kun oli jotenkin selkeästi huono tai parempi olla. Hetkittäin tuntui, että ollaan oikeilla jäljillä ja oloni parani. Jaksoin paremmin ja hymyilinkin jälleen. Toisinaan vajosin taas jonnekin pimeyteen ja syytin kaikesta taas itseäni. Ruoskin itseni henkisesti verille ja syytin itseäni asioista, joita ei ole tapahtunut, jotka eivät olleet totta tai jotka eivät missään nimessä olleet minun syyni.

Muutos parempaan ei kuitenkaan ollut pysyvä, vaan se iski jälleen. Taas samat oireilut ja hoitokeinot. Pientä helpotusta arkeen oli tuonut työpaikan saaminen (olin työttömänä yli puoli vuotta ja joulukuussa sain töitä). Töissäkäyminen toimi psykologin mukaan terapeuttisena tekemisenä, sillä olin kuitenkin arkipäivisin vähintään 8 tuntia poissa kotoa tekemässä jotain muuta ja saisin muuta ajateltavaa. Näin se toimikin, tiettyyn pisteeseen asti.

Sitten tuli se kaikkein pahin…

Kesällä 2018 tuuli kuitenkin kääntyi niin, että laivani oli viittä vaille köli kohti taivasta. Töissä jouduin tilanteeseen, joka loi jo kaksi viikkoa ennen tilanteen alkua järjettömän stressin päälle. Stressin myötä minulta katosivat niin ruokahalu, keskittymiskyky kuin myös yöunet. Yritin sinnitellä ja uskotella itselleni, että pystyn ja jaksan kyllä, kunhan syön terveellisesti ja liikun. Tähän samaan soppaan kuitenkin sain ilmoituksen, jota kukaan ei koskaan tahdo saada: vaimoni halusi erota. Hänelle tämä kaikki oli liikaa, hänen oma elämänsä oli jäänyt elämättä eikä hän enää jaksanut. Olin kuin perheen kolmas lapsi ja vaimo joutui kaitsemaan meitä kaikkia. Lisäksi olin antanut lupauksia, joita en pystynyt käytännössä koskaan pitämään. Puukko oli isketty sydämeeni ja lumipalloefekti oli valmis alkamaan.

Pari päivää jaksoin näiden ajatustaakkojen kanssa, kunnes töissä otin kyyneleisin silmin ja tärisevin käsin asian puheeksi. Sanoin, etten pysty, en jaksa ja että tarvitsisin apua. Hakeuduin työterveyteen psykiatrian erikoislääkärin juttusille ja homma oli sillä selvä: jouduin noin pariksi viikoksi sairauslomalle, diagnoosina ahdistus ja akuutti stressireaktio. Lisäksi sain reseptillä melatoniinia nukahtamista helpottamaan. Mutta mikä tärkeintä: tulisin hakeutumaan terapiaan, että saisin käsiteltyä kaiken tämän (ja tähänastiset tapahtumat elämässäni) pois.

Terapeutin haku ei ollutkaan mikään aivan helppo homma. Sopivan terapeutin hakemisessa kesti aikansa ja samaan aikaan oli tehtävä muutto omaan asuntoon, hoidettava pojan huoltajuushommia, yritettävä pystyä elämään rikkoutuneessa taloudessa tietoisena omasta syyllisyydestäni, pyörittää tätä kaikkea päässään, saada syötyä edes jotain ja pitää itsestään ja pojasta huolta. Voin sanoa tässä vaiheessa, että viimeinen vuosi elämästäni on ollut melkolailla perseestä. Elämässäni on onneksi älytön määrä hyvääkin, ennenkaikkea poikani, mutta noin miljoona asiaa voisi olla paremmin.

Painolastia pois, henkisesti ja fyysisesti

Mikä on tilanne nyt? No, olen aloittanut terapeutin kanssa hoitosuhteen, pojan huoltajuusasiat on hoidettu, ero on hoidettu ja pääkin on pikkuhiljaa selviämässä. Kaiken oireilun aikana painoni putosi viidessä viikossa noin kahdeksan kiloa ja hiljalleen olen saanut tätä takaisin. Nukkumaankin olen jopa pystynyt. Työnteko maistuu, tykkään kirjoitella ja puuhastelenkin vähän kaikenlaisia omia projekteja, esimerkiksi tätä blogia.

Tilanteeseen liittyy vielä muutakin, mutta niistä en ole valmis kaikille kertomaan. Jälkitulemana tästä kaikesta ynnään itsestäni seuraavaa: olen helvetin epävarma kaikesta, olen epäuskoinen, itsetuntoni on huono, jaksaminen riippuu todella paljon päivästä, töissäkäyminen on ihan jees, tahtoisin antaa paljon enemmän aikaa ja resursseja omalle yrittäjäntyölleni, unettomat yöt ja pahaa mieltä tuovat unet ovat itsestään saatanasta ja liikunta tekee hyvää. Kirjoittamisen tärkeys on jälleen korostunut ja tätä pyrin lisäämään entisestään. Viihdyn omassa seurassani hyvin, mutta välillä ikävöin seuraa ja ihmisiä.

Olen tästä kaikesta huolimatta yhä toimintakykyinen ihminen. Töissäkäyminen ei tuota (enää) ongelmia, jaksan harrastaa, pystyn hoitamaan kotini ja tykkään olla tekemisissä ihmisten kanssa. Tykkään touhuta ja viettää aikaa poikani kanssa. Minua ei tarvitse varoa eikä pelätä, mutta pyydän kuitenkin ymmärtämään silloin, jos sanon, että nyt ei välttämättä pysty tai jaksa.

Se ei johdu sinusta, vaan se johtuu minusta.

Kiitos.