(Julkaistu alun perin Juuson Mielijohteesta -blogissa 16.3.2019)

Tässä lyhyt tarina omasta rock-unelmastani sekä pienestä varikkopysähdyksestä.

Nirvanan Nevermind-albumi ja sen avausraita Smells Like Teen Spirit. Siitä se kaikki aikanaan minulla alkoi: unelma rocktähteydestä. Tai edes siitä että osaisin soittaa itsekin kitaraa ja esiintyä bändini kanssa yleisön edessä.

Tämä tietysti vaatii tietynlaisia järjestelyjä. Oli opittava soittamaan kitaraa. Oli hankittava oma kitara ja vahvistin. Onneksi vanhemmillani oli haluja sponsoroida alkuun pääsemisen edellyttämät tarvikkeet. Kiitos.

Aloitin soittoharrastukseni Joroisten Kansalaisopistolla vuonna 2001, jos en aivan väärin muista. Aluksi akustisella kitaralla ja myöhemmin sähkökitaralla. Taisin pari vuotta käydä soittotunneilla, kunnes siirryin itseopiskeluun. Levyjen mukana soittelua, tabulatuureista opettelua ja niin edelleen. Kehityin ja kehityin ja unelma bändihommista ja keikkojen soittamisesta eli edelleen vahvana.

Bändit ja keikat

Olen soitellut useammassa kokoonpanossa (pääasiassa suht lyhyitä aikoja). Jos aivan ensimmäisen projektin kanssa oltaisiin päästy edes kunnolla alkuun, olisi bändin nimi ollut Eternal Eclipse tai Black Eclipse. Mutta emme päässeet. Seuraavina projekteina Pohjanmaalla opiskellessani olivat Häjyt, HeVi sekä Blitzkrieg Machine. Häjyjen kanssa osallistuimme bändikilpailuun, HeVin kanssa soitimme keikan koulun liikuntasalissa ja Blitzkrieg Machinen kanssa nauhoittelimme kaksi biisiä sisältäneen demon. Tässä tulivat ensimmäiset oikeat ja konkreettiset askeleet kohti rokkitähteyttä.

Pohjanmaa jäi kuitenkin taakse ja seuraava elämänvaiheeni odotti Tampereella. Hinku bändihommiin ja keikkalavoille oli edelleen kova. Otti aikansa että opin tuntemaan oikeita ihmisiä ja että saimme soittoporukan kasaan. Kokoonpano hiukan eli, mutta lopulta meistä muodostui varsin hyvä ryhmä. Aloitimme covereilla kappaleista, jotka olivat kaikille tuttuja. Sitten aloimme työstämään omaa materiaalia. Minäkin tein biisejä. Nyt olin jo tavallaan rokkitähti. Jossain vaiheessa oli bändille keksittävä nimi ja lopulta siitä tuli Project Verge.

Meille tarjottiin keikkoja. Keikkaneitsyys meni Vesilahden Kurkifestivaalilla (samana vuonna festivaalilla esiintyivät myös esimerkiksi sellaiset nimet kuin Pandora, Metsatöll, Manzana ja Matti Esko). Olimme koko festivaaliviikonlopun ensimmäinen artisti. Meitä oli tullut katsomaan maksimissaan 10-henkinen yleisö. Mutta olo oli kuin rokkitähdellä. Sai soittaa omia juttuja yleisölle, sai liikkua ja hillua kitaran kanssa, moshata, huudattaa väkeä ja niin edelleen. Ja seuraavat tehdyt keikat vain lisäsivät hinkua tekemiseen: Pub Tikankolo Vesilahdella, Lempäälän Välibaari kahdesti ja lopulta Varjobaari Tampereen Hervannassa. Esiinnyimme esimerkiksi sellaisten yhtyeiden kanssa kuin A.R.G., Dead Samaritan, Timekeeper ja Arkadia. Työstimme uusia kappaleita ja uusia covereita reeniksellä. Valitsimme keikoille hassuja intronauhoja ja harjoittelimme keikkamaneereja. Voi luoja, se oli parasta!

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Yhtäkkiä se loppui. Nimittäin oma soittointoni. Halu soittaa kitaraa, tehdä omia biisejä ja motivaatio yleensä koko touhuun katosi kuin kaksivuotias Stockmannin Hulluilla Päivillä. Olin yhtäkkiä täysin tyhjä ideoista, innokkuudesta ja halukkuudesta. Olin aivan liian itsekriittinen omia sävellystöitäni kohtaan enkä hyväksynyt lopulta mitään omia ideoitani. Otin asian puheeksi ja totesin, että minun on parempi antaa kitaran nyt maata tovi kotelossaan koskemattomana, kunnes into ja halu taas löytyy. Väkisin en tahtonut yrittää, koska pelkäsin tuhoavani pienimmätkin mahdollisuudet jatkamiselle. Bändi sai luvan jatkaa tottakai parhaakseen katsomalla tavalla ilman minuakin.

Olin ollut kitara kourassa enemmän tai vähemmän yli 10 vuotta. Ehkä tuli jonkinlainen ähky?

Se ähky jatkuu kuitenkin varmaan toista tai jo kolmatta vuotta. En ole oikein löytänyt soittamisen iloa täysin vieläkään. En osaa tai halua opetella mitään uutta, mutta samalla minua turhauttaa aivan mielettömästi hinkata niitä samoja juttuja, joita on soitellut jo lähes muusikkohommien alusta asti. Möin jo vahvistimeni kauan sitten, kun se vei vain tilaa ja ärsytti, kun sitä ei tullut käyttäneeksi. Kitaraa en myy; niin epätoivoinen en sentään ole. Elän toivossa.

Ensiapua ja elvytysyrityksiä keikkataltioinneilla

Eräänä päivänä katselin taltiointeja Project Vergen keikoista. Kyllä, kaikki soittamamme keikat on videoitu. Ihoni nousi kananlihalle. Muistin kristallinkirkkaasti monia yksityiskohtia niistä illoista, keikoista, soittovirheistä, kommenteista ja yleisön reaktioista. Tuli tosi hyvä olo. Muistelin keikkoja ja sitä fiilistä, kun olet intronauhan pyöriessä menossa omalle paikallesi ja vielä isket nyrkkiä yhteen bändikaverien kanssa tsemppaamisen hengessä. Tiedät jo keikan aikana sen, että seuraavana päivänä ei varmaan pää käänny kun on niskat niin jumissa. Ja sitten on se fiilis, kun olet vetänyt keikan ja yleisön taputtaa ja viheltää. Kenties jopa huutelee ”we want more, we want more!!” Se oli todella hieno fiilis! Siinä tiesi, että ollaan oikealla tiellä kohti rokkitähteyttä.

Mutta jostain syystä se nälkä vain otti ja katkesi. Kaikki, mitä olen omalla muusikonurallani kokenut tähän asti, on ollut kaiken sen vaatiman vaivan arvoista. Niistä kuvioista elämässäni on tänäkin päivänä hyviä ystäviä. Enkä varmasti unohda koettuja asioita.

Rämpyti rämpyti pitkästä aikaa

Katseltuani riittävästi keikkataltiointeja päätin kokeilla jotain: otin kitaran syliini pitkästä aikaa. Kytkin sen tietokoneeseeni ja soittelin. Ensin hiukan lämmitelläkseni, sitten levyjen mukana, opettelin hiukan uutta tabulatuurien avulla ja lopulta yritin säveltää jotain uutta. Millainen olo siitä tuli? Sanoisin, että ihan ok. Ei mikään voimakas innostuminen tai vastaava, vaan enemmänkin sellainen että ”onhan tää ihan nastaa joo, mutta emmä tiiä….”

Soittelin kuitenkin vielä hetken sitä mitä vain sattui päähän tulemaan. Huomasin soittelevani jotain suht punkilta kuulostavaa. Välillä taas heitin säröt kokonaan pois ja soittelin niin sanotusti cleanillä. Jotain kevyttä popin tapaista. Samalla huomasin, että onpas tää hauskaa, varsinkin tuo punk-soittelu. Soittelin lisää. Tykkäsin.

Voiko olla, että bändihommista ottamani tauko tuli tarpeeseen siksi, että se tyylisuunta oli nähty? Olisiko ollut eduksi, jos Project Vergen ohella olisin soittanut jossain toisessakin kokoonpanossa, joka olisi ollut tyyliltään vaikkapa jotain rock-pop -suuntaista? Olisiko nämä kaksi eri tyylisuuntaa (Project Verge, kuten kaikki muutkin bändit joissa olen soittanut, ovat olleet metallibändejä) tukeneet ja ruokkineet minua siinä määrin, että innokkuus olisi säilynyt molempiin?

Toivossa on hyvä elää, sanoi…

Siinä punkia komppaillessani aloin ajattelemaan, että olipa hyvä etten haudannut bändiunelmiani täysin. Ja etten myynyt kitaraani. Ehkä se into sieltä vielä palailee. Ja kenties suunta on joku toinen kuin tähänastinen metallinpauke. Älkää käsittäkö väärin, metalli on yhä edelleen meikäläiselle se THE musiikkilaji, mutta ehkä soittohommien puolella olen nyt tässä vaiheessa kokenut riittävästi sitä genreä?

En tiedä. Elättelen yhä toiveita siitä, että se aito oikea innokkuus bänditouhuja kohtaan palaisi. Tai yleisesti kitaran soittoon. Pieni pala kerrallaan. En ota tästä asiasta kuitenkaan stressiä, mulla on tällä hetkellä elämässä niin paljon kaikkea muutakin, että jos pitäisi vielä aktiivisesti musiikin parissakin touhata, niin ei sitä kerkeisi nukkumaan enää ollenkaan. Pakko olisi luopua päivätöistä.

Mutta hetkinen, eivätkös kaikki rokkitähdet jättäneet koulun tai päivätyönsä, jotta saivat vaan soittaa, kehittyä, rokata ja kasvaa rokkitähdiksi?

PS: joka bändin jokaiselle jäsenelle ja kaikille tahoille, joiden kanssa olen musajuttujen kautta ollut tekemisissä ja oppinut teidät tuntemaan: kiitos! Ilman teitä mitään edelläkerrotuista ei olisi koettu. Ilman kaikkia kanssanne koettuja juttuja en jaksaisi haaveilla vielä bändihommiin palaamisesta.