Note to self: ilmoita itsesi jollekin kurssille, joka opettaa artikkelien otsikointia. Tai osta lisää mielikuvitusta. Mielellään sellaista sopivan luovaa.

Maskuliinisuus tarkoittaa miehiin yhdistettyjen ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisten joukkoa. – Wikipedia

Ylläolevan Wikipedia-lainauksen myötä hyppäämme tämän kertaisen ajatuksen pariin, joka liittyy maskuliinisuuteen (tai miehekkyyteen/miehuuteen, mitä termiä nyt tahtoo itse käyttää). Tämä ei ole valistus siitä, että mitä miehen tulee olla tai tehdä tai että kuinka mies määritellään, vaan puran ajatuksiani omasta suhteestani maskuliinisuuteen. Kuten otsikkokin sitä jo vähän vihjaisee; mikäs se Juuso on oikein miehekkyyksiään.

Aihe on aika laaja ja uskon, että tahdon tätä purkaa reippaanlaisesti. Aluksi varmaan ”kannattaa” tehdä stereotypinen luettelointi siitä, että millaisena maskuliinista ihmistä yleensä pidetään: vahva, voimakas, perheen pää, johtaja, käsistään taitava, viisas, hallitsija, ei valita pienestä, ei näytä tunteita tai näyttäydy heikkona, korkeammassa asemassa verrattuna feminiiniseen ja mitä näitä nyt muita on. Heti tämän perään tahtoisin sanoa, että kaikki edellä lueteltu on vanhoollista, vanhanaikaista, patriarkaalista lausuntaa.

Kuinka moni mies on potenut huonoa omaatuntoa itsestään, jos ei kykene lokeroimaan itseään mihinkään edellämainituista ominaisuuksista? Minä ainakin ja monesti olenkin. Elämässä on tullut paljon tilanteita, joissa on ilmennyt hurjaa ristiriitaa ja ”kahteen suuntaan repeämistä”; mitä miehen pitäisi tässä tilanteessa tehdä ja mitä minä oikeasti tahtoisin tehdä. Ajattelin kertoa itsestäni ja siitä, että millaisia ”ei-miehisiä” ominaisuuksia minulla on vuosien saatossa ollut. Minulla on itsestäni reilun 38 vuoden kokemus, joten voisin väittää olevani jonkinasteinen Juuso-kokemusasiantuntija.

Lapsena törmäsin monesti näihin ”ei miehet itke” ja että ”kyllä miehen pitää tehdä kovasti raskasta ja fyysistä työtä ja elättää perheensä” -lausahduksiin. Ne istuttivat omaankin päähäni sen ensimmäisen siemenen siitä, että kuinka loppuelämäni pitäisi mennä. Minun tulisi olla vahva ja tärkeässä asemassa, elättää perheeni ja tehdä hurjasti töitä. Mielellään joko yhteiskunnallisesti tärkeää tai sitten todella fyysistä. Jossain vaiheessa (sanoisin että lukioiässä) aloin kyseenalaistamaan koko ajatusta. Patriarkaattia siis. Entä jos en tahdo mitään fyysisen työn ammattia? Tai mitä jos en aio perustaa perhettä? Mikä minä sitten olen? Väkivaltainen uhittelija, jonka tehtävä on alistaa naisia ja julistaa perussuomalaisen (ei se puolue) valkoisen miehen ylivaltaa ja oikeuksia? Ei saatana.

Olin koulukiusattu koko peruskoulun. Kiusaaminen alkoi ensimmäisellä luokalla ja se päättyi yläasteen viimeiseen, yhdeksänteen luokkaan. Syy kiusaamiselle oli milloin mikäkin (koulukiusaamisesta tulee oma artikkelinsa ja avaan siinä aiheita ja syitä tarkemmin, malttakaa odottaa kiitos). Kaikki kiusaajat olivat miespuolisia. Tästä seurasi noiden vuosien aikana se, että opin pitämään jokaista entuudestaan tuntematonta ja hyväksi tyypiksi todistamatonta miespuolista henkilöä potentiaalisena kiusaajana, epärehellisenä, hakkaajana, vaaratekijänä tai uhkana, vaikkei hän sitä välttämättä millään tavalla olisi ollutkaan. Tämä vaikeutti kaverisuhteiden luomista, työpaikoilla porukkaan sopeutumista ja sisäänpääsemistä, luottamuksen rakentamista ja uusiin porukoihin hakeutumista jopa näin aikuisiälläkin. Kaikeksi onneksi minut on monesti todistettu vääräksi; maailmassa on suuri joukko upeita, luotettavia, rohkeita ja lämminhenkisiä miehiä, joilla ei ole aikomustakaan tehdä pahaa minulle tai kellekään toisellekaan.

Kiusaamisen myötä opin yhdistämään miehissä jopa tiettyjä ulkoisia piirteitä mahdolliseen uhkaan: tietynlainen katse tai tietynlaiset silmät, ulkoinen habitus, tietynlainen puhetyyli tai äänenvoimakkuus tai muuta sellaista. Nämä esimerkiksi ovat niitä tekijöitä, joiden vuoksi olen vuosikausia tuominnut taatusti ihan hyviäkin ihmisiä kiusaajiksi tai uhkaksi omalle turvallisuudelleni ja jättänyt kaikenlaisen kanssakäymisen sikseen. Lukion aikaan ja ekoissa työpaikoissani tuomitsin kaikki heidät, joiden kanssa en ollut oikeasti hyvää pataa ja hyvissä väleissä, kiusaajiksi tai potentiaalisiksi sellaisiksi. En osannut luottaa ja välttelin tai pelkäsin heidän kanssaan tekemisissä olemista. Onneksi minulla oli lukiossa kourallinen aidosti luotettavia ja mahtavia ihmisiä ympärilläni. Heitä kutsuisin aidosti ystävikseni. Terveisiä heille kaikille!

Samaan aikaan kun koin itselleni ”tuntemattomat” miehet uhkana ja kiusaajina, tunsin naispuolisten seurassa olevani jotenkin turvassa. Heidän kanssaan oli helpompi ystävystyä ja tulla toimeen. Ei tarvinnut pelätä kiusatuksi tulemista. En näiden tyttöjen ja naisten kanssa mitään seksuaalista hakenut tai tahtonut, en mitään parisuhteenkaan kaltaista, vaan ainoastaan ystävyyttä ja sitä tunnetta, että voisin olla oma itseni ja turvassa edes jossain.

Ei mopon rassaamista, vaan kynä ja paperia

Olen aina ollut luova, monellakin eri tapaa. Lapsena piirsin ja kirjoitin, rakentelin ja veistelin kaikennäköistä, kuuntelin paljon musiikkia ja luin kirjoja. Olin herkkä, eläinrakas, rauhallinen, hellä ja tunteellinen. Luovuus on perinteisesti yhdistetty feminiiniseen energiaan ja feminiiniseen puoleen ihmisessä. Olen jotenkin kokenut, että minussa tuo puoli on paljon ”vastapuoltaan” suurempi. En juurikaan ole kokenut minkäänlaista mielenkiintoa autojen tai mopojen rassaamiseen, mihinkään tappeluleikkeihin, ”isojen poikien pahantekotouhuihin” tai kovisteluun. Olin rauhallinen lapsi (tästäkin aiheesta tulee vielä oma artikkelinsa, kiitos että jaksat odottaa sitäkin), joka viihtyi vapaa-ajalla omissa puuhissaan omiin maailmoihin uppoutuneena. Koen nykyäänkin olevani monella tapaa luovan energian täyttämä, rauhallinen, herkkä, tunteellinen ja ehkä jopa vähän tylsä. En ole mikään kännissä rillutteleva bilehile tai väkivaltaista uhoa täynnä oleva machouros tai muuta sellaista. Itken herkästi, nautin kauniista asioista, herkistyn tietynlaisen musiikin äärellä ja niin edelleen.

Edellä mainittu voi tulla esiin myös siinä, että olen niin sanottu ”halailija”. Minulle halaukset ovat monella tapaa tärkeitä. Halaus voi tarkoittaa minulle tilanteesta riippuen esimerkiksi ”kaikki on hyvin”, ”onpa ihana nähdä”, ”kiitos”, ”rakastan sinua”, ”asiat kääntyvät vielä parhain päin” tai ”osanottoni”. Eikä sukupuolella ole väliä: halaan miehiä siinä missä naisiakin. Eikä minusta miesten välisten halausten tarvitse olla niitä sellaisia ”portsarihalauksia” tiukalla kädenpuristuksella ja napakalla selänpaukuttelulla, vaan siinä voi sulkea toisen otteeseensa sopivan määrätietoisesti ja pitää siinä kaikessa rauhassa. Toisaalta tarvitseeko sille halaukselle aina nyt niin ihmeellistä perustetta olla? Sehän on äärimmäisen ihana tapa tervehtiäkin.

Olen kasvanut huonon tai jopa todella huonon itsetunnon kanssa. Minusta kasvoi erinäisten vaiheiden ja tapahtumien myötä huolehtijapersoona, varmistelija, ”kananmunan kuorilla kävelevä miellyttäjä” parisuhteissa ja töissä kaikkensa antava ja muita enemmän tekevä. Koin, että vain paljon tekemällä ja suuri sankari olemalla olen arvokas ja minusta pidetään. Tästä seurasi burnout. Olen muutamaankin otteeseen kuullut, että ”eihän se ole mies eikä mikään joka ei ole ainakin kerran loppuun palanut”. Just. Vessasta alas tällaiset kommentit. Huonon itsetunnon lisäksi omassa kasvussani häpeä oli myös vahvasti läsnä: häpesin ylähuuleni huulihalkion arpea, häpesin jos pukeutumisestani tai tekemisistäni nostettiin jotain esiin, häpesin esiintyä luokan edessä tai muuten ihmisten edessä ja niin edelleen. Samaan aikaan minulla ei ollut kykyä pitää oman itseni puolia millään lailla. Ja aika harvoin jos koskaan kukaan ulkopuolinenkaan sitä minun puolestani teki. Pieni määrä tervettä maskuliinista vahvuutta olisi ollut ihan paikallaan, mutta kun ei ollut opetettu että itseään saa puolustaa ja omia puoliansa pitää, niin en sitten niin tehnyt. Otin kaiken mitä tuli ja imin sen syvälle itseeni ja hautasin sinne.

Mutta eikös miehen tulekin tehdä niin; jättää surut surematta ja huolet purkamatta? Sitten voi kännipäissään panna paikat paskaksi ja huutaa kuin maailmanlopun edellä, että kuinka on paha olla.

Vanhat kaavat roskiin ja irti kahleista

Huomaan tässä kirjoittaessani, että jopa itselleni syntyy pientä miesvihaa. Vaikka en minä miehiä vihaa. En vain pidä siitä, että miten mieskuva edelleen esitellään monesti vanhoollisella tavalla. Ja että kuinka herkästi miesoletetut lähtevät sitä vanhaa kaavaa kuitenkin seuraamaan. ”Toimimaan kuten miehen täytyykin tai miehen oletetaan toimivan”. Miehuus on nykyään kuitenkin moninaista ja vanhoista kaavoista ollaan onneksi monelta osin päästy jo irti. Mutta silti työtä on vielä paljon tehtävänä.

Mikä pointti tällä kirjoituksella oli? Lähinnä itsekkäästi puran itsestäni ulos asioita, joita moni ei tiedä tai välttämättä uskoisi. Olen elämäni aikana ollut erilaisten maskien verhoama, riippuen hiukan siitä että missä tilanteessa tai millaisessa seurassa olen ja mitä tiedän kyseisen hetken ja ihmisten minulta odottavan. Se aito oikea minäni on ollut piilossa ja hukassa, on vielä tänäkin päivänä. Olen aikuisiällä osallistunut miesten piireihin ja miesten viikonloppuun, jossa miesporukalla ja turvallisessa ympäristössä olemme puhuneet auki huolia, murheita, suruja, tunteita, ikävää, maailmankatsomusta ja elämänkokemuksia, itkeneet omille ja muiden asioille, halanneet, tanssineet, huutaneet, lempeästi painineet ja jakaneet arvostusta toisiamme kohtaan. Vilpittömästi voin kehua näiden olleen yksiä tähänastisen elämäni parhaita kokemuksia. Näissä tapahtumissa ikähaarukka oli 18-60 ja rohkeus jokaisessa osallistujassa oli aivan jotain uskomatonta.

Tahdon loppuun suositella muutamaa erilaista medialähdettä, mikäli tällaiset teemat ja aiheet yhtään tuntuvat kiinnostavan:

Ylläolevat ovat esimerkkejä asioista, jotka ovat saaneet minut itkemään ja hiljentymään miettiäkseni minuuttani ja miehuuttani tarkemmin. Olen kokenut kaikki ylläolevat vertaistuellisena, helpottavina, tukea antavina sekä inspiroivina.

On sääli, että vasta 38-vuotiaana sitä on jotenkin havahtunut siihen, että voin oikeasti olla juuri sellainen kuin miltä minusta tuntuu, että tahtoisin olla. Sitä ennen minua on ohjannut kaikki ne ”säännöt”, joissa sanotaan että ”mitä miehen tulisi olla”. Ei miehen tule olla mitään, mies saa olla mitä vaan. Vaikka työ on vielä kesken ja harjoittelen lisää joka päivä, niin olen ylpeä kuitenkin siitä, että olen löytänyt itseäni pieni pala kerrallaan jo edes hitusen. Ettei siellä kuolinvuoteella sitten tarvitsisi voivotella, että olisinpa uskaltanut tuoda tunteita enemmän esiin tai että olisinpa halannut läheisiäni enemmän.

Kahden poikalapsen isänä pyrin myös siihen, että tuollainen vanhanaikainen ja vahingollinen mieskuva ja sen ihannointi ei kulkeutuisi heille asti. Vaan että molemmat poikani myös uskaltavat kasvaa ja tulla juuri siksi mitä he kokevat olevansa.