Johdanto – mikä tämä tarina on?

Eräänä satunnaisena sunnuntaina vuonna 2020 avasin tavalliseen tapaan Facebookin, joka läväytti naamani eteen tervehdyksen: ”Hyvää kaveripäivää, Juuso!” Tuo kyseinen lävähdys sattui jotenkin todella ”otolliseen” hetkeen: olin uppoutunut lukemaan koskettavaa teosta, jossa myös käsiteltiin koulukiusaamiseen liittyviä muistoja, traumoja ja seurauksia ja terapianikin oli todenteolla alkanut korvienvälisen mylläämisen esimerkiksi juuri lapsuuden aikaisista asioista. Tämä kaikki yhteen samaan astiaan kaadettuna sai aikaan sellaisen reaktion, että avasin tekstinkäsittelyohjelman ja seuraavan 15 minuutin aikana suolsin ulos kaiken mitä muistin omista peruskouluajoistani ja siitä tunteesta, kun tulee kiusatuksi.

Teksti kummitteli sekä kiintolevyllä että mielessäni monta vuotta, kunnes viime vuoden lopulla aloin kypsyttelemään ajatusta sen julkaisusta blogissani. Kiusaaminen on ajaton paskailmiö, josta ei päästä eroon ellei ole kuultavilla tarinoita sekä niiltä, joita on kiusattu mutta myös heiltä jotka ovat kiusanneet. Näiden tarinoiden avulla pystymme keksimään keinot ehkäistä tällaista tapahtumasta. Tottakai nykyään some ja internet luo omat haasteensa, mutta sama koskee myös sähköistä toimintaympäristöä: esimerkkien kautta opitaan ja käytetään opittua kehittämään toimintaa.

Alkuperäistä tekstiä olen sensuroinut hiukan. Olen myös pyrkinyt siistimään kieltä hiukan, mutta pyrkinyt kuitenkin pitämään sen tunnelmaltaan sellaisena, jota koin kirjoittamishetkellä vuonna 2020. Nimiä on muutettu, katkeruutta ja vihaa on vuodatettu ja kaikesta tästä olen myös oppinut ja kypsynyt. Käsittelen tätä asiaa nykyään toisin, mutta tahdon tuoda tämän tarinan ulos mahdollisimman sellaisena, kuin se tuolloin oli ulos tullakseen. Jutun julkaisuhetkeä ennen vain terapeuttini on tarinan lukenut ja hän sai lukea sen aidon alkuperäisen ja täysin sensuroimattoman version. Siitä keskusteltiinkin sitten seuraavat viikot. Ja hyvä että keskusteltiin, sillä nykyään käyn asiaa läpi jo hiukan toisella tapaa. Edellisessä blogitekstissäni lupasin palaavani koulukiusaamisjuttuihin ja tässä se nyt on.

Sitten itse tarinaan. Olen lisännyt sekaan väliotsikoita, jotta lukeminen ei olisi niin raskasta vaan että otsikoiden kohdalla olisi mahdollisuus pieneen jaksottamiseen ja henkäisyyn. En tiedä kuinka te tarinaan suhtaudutte tai sen otatte vastaan, eikä se oikeastaan olekaan se pointti. Tämä on minua varten.

Artikkelissa käytetyt kuvat ovat tekoälyn luomuksia sen pohjalta mitä kuvailin artikkelin käsittelevän.

”Hyvää kaveripäivää Juuso”, ilmoitti Facebook sunnuntaina 4.2.2020

Kaveripäivää?, ajattelin. Vai että oikein kaveripäivää…Kerronpa hiukan kavereista ja ”kavereista”.

Olen parina viime päivänä lueskellut Mokoma-yhtyeen laulajan Marko Annalan esikoisteosta ”Värityskirja”, jossa Marko kertoo muun muassa omista koulukiusaamiskokemuksistaan, niistä kasautuneista tuntemuksista, surusta, vihasta, pelosta ja näistä kaikesta johtuneesta masennuksesta, paniikkihäiriöistä ja fyysisistäkin oireista. Koulukiusaamistarinat nostivat ihoni kananlihalle ja kyyneleet silmiini. Kirjaa luettuani hyppäisin Markon kohdatessani todennäköisesti hänen kaulaansa ja samalla sanoisin: ”Mä tiedän…” Moni tarina kirjassa kuulostaa niin kovin tutulle.

Olin itse koulukiusattu käytännössä koko ala- ja yläasteen. Syy oli milloin mikäkin. Ensimmäiset syyt kiusaamiselleni olivat hyvin ilmeinen huulihalkio (nimiteltiin huuliveikoksi, n**kerihuuleksi, töröhuuleksi ja milloin miksikin), josta arpi näkyy kasvoillani todennäköisesti koko elämäni. Puolustautuessani jouduin vain tönityksi ja lammikoihin kaadetuksi.

Myöhemmin jouduin kiusatuksi siksi, että olin ystävä meidän luokan yksinäisimmälle pojalle. Hänen nimensä oli Jari (nimi muutettu). Jari oli äärimmäisen ujo ja arka, mutta utelias ja fiksu. Hän oli erittäin hyvä piirtämään ja lisäksi hän oli todennäköisesti luokkamme paras jääkiekon pelaaja. Myös jalkapallo ja salibandy sujuivat Jarilta kuin leikki. Jari oli luonteeltaan humoristinen, leikkisä ja iloinen. Mutta esimerkiksi ujous js arkuus johtivat hänen kohdallaan siihen, että hän ajautui muiden pilkan takia välitunneilla nojailemaan koulurakennuksen seiniin kädet taskuissa ja katse varpaita kohti. Jari asui aivan meidän naapurissa ja tein jotain hänen kanssaan lähes päivittäin. Pelasimme yhdessä jalkapalloa, salibandyä ja talvisin pipolätkää. Leikimme kaikenlaisia leikkejä, vaihtelimme jääkiekkokortteja, pelailimme videopelejä ja katsoimme formuloita. Niistä Jari tiesi aivan kaiken. Hän oli myös kissafanaatikko ja hänen jokaisella kissapehmolelullaan oli nimi.

Kun oikein toimiminen onkin muka väärin

Minun ja Jarin ystävyys oli muille meidän luokkalaisillemme sekä joillekin ylempien luokkien oppilaille pilkan aihe. Meitä haukuttiin h*moiksi. Kiusaajat jopa käyttivät koulun ulkopuolista aikaansa siihen, että polkivat polkupyörillä kilometritolkulla katsomaan, että olisimmeko minä ja Jari kenties ulkona pelaamassa palloa, ajelemassa polkupyörillä tai leikkimässä Tähtien Sota –leikkejä puumiekat kourissa pihalla. Pilkkahuudot raikuivat ja koulussa sai taas kuulla, että oltiin Jarin kanssa h*mosteltu. Jos joskus sain rohkeutta sen verran, että yritin iskeä takaisin, oli kosto oleva varma. Jos koetin puolustautua sanallisesti, minut vaiennettiin. Jos tönäisin, minua lyötiin. Jos yritin juosta pois, minut juostiin kiinni ja vaatteista revittiin. Jos yritin olla Jarin seurana välitunneilla, meille huudeltiin ja meitä ilkuttiin. Välituntivalvojat (silloin kun sellaisia oli) eivät tähän puuttuneet vaan kehoittivat kaikkia pelailemaan ja leikkimään yhdessä sovussa.

Hetkittäin tämä johti siihen, että yritin väkisin koulussa olla muiden kanssa samaa pataa, tulla toimeen ja Jari-parka jäi yksin. Hän katseli sivusta kun me muut pelailimme jalkapalloa tai touhusimme jotain muuta. En oikein saanut houkuteltua häntä mukaan. Vapaa-ajalla taas olin oma itseni ja hakeuduin Jarin seuraan leikkimään ja pelaamaan. Jarikin oli koulun ulkopuolella huomattavan paljon iloisempi ja puheliaampi persoona. Kiusaamisesta ei koskaan Jarin kanssa kahden ollessa puhuttu. Tiesimme kuitenkin kumpikin, että missä mennään ja miksi.

Yhden kerran sain aamulla ennen kouluunlähtöä puhuttua äidilleni kiusaamisesta. Äiti kuunteli korvat punaisina, kun teeskenneltyä pahaa oloa potiessani itkin ja kerroin mitä koulussa tapahtuu ja että minua pelottaa mennä sinne. Äiti soitti välittömästi opettajalleni kouluun ja kertoi tapahtuneesta. Kuuleman mukaan opettaja oli pitänytkin samana päivänä luokalle melkoisen saarnan. Sain olla päivän kotona rauhassa ja toipua tilanteesta. Tiesin kuitenkin miten kävisi, kun taas palaisin kouluun…

Niinhän siinä kävi: sain kuulla olevani rollikello, mammanpoika, nössö ja h*mo. Ja sain läksytyksen. Ennen liikuntatunteja pukuhuoneessa sain osakseni vittuilua vaatteistani ja liikuntavarusteistani, minua tönittiin ja tavaroitani heiteltiin pitkin käytäviä. Lukittiinpa minut pari kertaa vessaankin. Monena päivänä luokkani pojat kyselivät huutoääneen, että olinko ollut viikonloppuna tai edellisenä päivänä Jarin kanssa. Joka kerta vastaukseni oli sama: en ollut. Tiesin tietenkin olleeni, mutta kieltämällä saattaisin saada heidät jättämään minut rauhaan, jos olisin riittävän uskottava. Koskaan tämä ei toiminut. Sain avokämmenlyöntejä kasvoihini, koska ”valehtelin, vaikka hyvin tiesin, ettei saisi”. Koskaan en tämän koommin puhunut kiusaamisesta kellekään. Siitä ei ollut mitään hyötyä. Ilmeisesti aina kävi päinvastoin. Koko luokka ja todennäköisesti monet muutkin luokat ala-asteella näkivät ja tiesivät. Kukaan vaan ei tehnyt mitään.

”Kaverit”

Ala-asteen aikaisella luokallani minulla oli muutama ”kaveri”, joiden kanssa vietin satunnaisesti vapaa-aikaani. He vain kuuluivat kuitenkin siihen pettureiden ja takinkääntäjien kastiin, jotka koulussa kiusaamisen alettua varjelivat omaa nahkaansa ja yhtyivät kiusaajien sekaan, jottei heille vain vahingossakaan kävisi samoin. Tai jos eivät liittyneet joukkoon, niin ainakin tietoisesti jättivät puolustamatta. Taatusti he näkivät sen kaiken kuitenkin. Olimme Jarin kanssa ongelminemme kahdestaan, emmekä voineet asialle mitään. Jännä sinänsä, ettei Jariin tai Jarin tavaroihin kukaan koskaan koskenut. Toisaalta parempi niin; ennemmin yksi runneltu kuin kaksi.

Ala-aste tuli päätökseen ja oli aika siirtyä yläasteelle. Olin kauhusta jäykkänä. Olin kuullut mitä kaikkea isommat, varsinkin ysiluokkalaiset, tekevät uusille seiskaluokkalaisille (tai mopoille, kuten he itse kutsuvat): on vessanpöntössä uittamista, reppujen repimistä, limpparin kaatamista reppuun tavaroiden sekaan ja niin edelleen. Siihen tietenkin perinteiset tönimiset, haukkumiset ja muut kiusanteot välitunneilla ja aina, kun opettajien silmät välttivät.

Ala-asteen aikainen luokkani hajosi yläasteelle mentäessä viiteen eri ryhmään. Kaikki pahimmat kiusaajakusipäät päätyivät muihin ryhmiin ja minun kanssani E-ryhmään tuli pari tapausta, jotka lasken näihin ”kavereihin”. He olivat juuri niitä, jotka liittyivät vihollisen joukkoihin tai jättivät puolustamatta muita, kun vaarana oli itse joutua uhriksi.

Ei ollut väliä mihin ryhmään kuuluit. Ryhmät kävivät kuitenkin yhdistetysti esimerkiksi liikunta-, käsityö- ja kotitaloustunneilla. Ja aina oli porukassa joku, joka oli ala-asteella minua kiusannut ja pystyi lietsomaan muita tähän samaan takaa-ajoon. ”Hei, tuossa on se vitun huuliveikko, joka imi sen läski-Jarin m*naa ja valehteli jatkuvasti” ja vastaavaa. Kohta näitä kiusaajanpaskoja oli käytännössä kaksi täyttä luokkaa. Jos ei suoranaisesti kiusattu, niin sitten käytettiin hyväksi sitä, että olin hiljainen, sulkeutunut, yksinäinen enkä uskaltanut pitää puoliani millään tavalla.

Kerran päädyin vessanpyttyyn, pari kertaa nokkapokalle ylempiluokkalaisen kanssa, reppuni vietiin lukemattomia kertoja ja tavaroitani leviteltiin vieläkin useammin. En nauttinut vapaasti koulunkäynnistä ja se näkyi takuuvarmasti joka ikisessä todistuksessani ala-asteelta lähtien. Olisin halunnut opiskella, tykkäsinkin siitä, mutta siihen ei annettu mahdollisuutta. Tai paremminkin minulle ei annettu ”suojaa ja turvaa”, jotta saisin opiskella ja olla oma itseni. Kotona raskas hevimusiikki, sarjakuvat ja piirtäminen antoivat muuta ajateltavaa, turvasataman ja väylän tunteidenkäsittelylle. Niiden pariin oli helppo vetäytyä ja sulkeutua.

Katkennut yhteys

En mieti näitä kiusaamistapauksia ja –aikoja joka päivä. En edes joka viikko. Nyt lukemani ”Värityskirja” taisi avata haavoja ja nosti kaiken pintaan ja pakotti käymään asiat läpi. Olen aivan helvetin katkera ja vihainen jokaiselle ala-asteen aikaiselle ”kaverilleni”, jotka eivät pystyneet olemaan sen verran tukena ja suoraselkäisiä, että olisivat hädän hetkellä auttaneet pulaan joutunutta. On aivan helvetin väärin, että minä saan siitä hyvästä selkääni, kun yritän ottaa huomioon ja ystävystyä ihmisen kanssa, joka tahtoisi vain kuulua joukkoon ja löytää ystävän. Olen todella hyvilläni siitä, että kuitenkin uskalsin käyttää vapaa-aikaani Jarin seurassa olemiseen. Hän oli hyvä ystävä ja monet parhaista lapsuuden muistoistani liittyvät esimerkiksi Jarin kanssa pelattuihin pihapeleihin.

Harmi, että yhteys Jariin on sittemmin katkennut. Tarkemmin sanottuna se katkesi yläasteella, kun Jari ujoutensa vuoksi joutui viettämään merkittäviä aikoja pienryhmässä, jossa erityisoppilaat saivat opetusta. Toivon, ettei Jari joutunut yläasteella ivan kohteeksi tai vastaavaa. Itse asiassa en tarkalleen muista, että kävikö hän saman yläasteen loppuun vai jättikö hän sen kesken tai siirtyikö muualle. Muistan vain sen, että hän oli usein erityisoppilaiden kanssa eikä häntä paljoa näkynyt. Sitten hän vain lopullisesti katosi. Toivon täydestä sydämestäni että Jarilla on kaikki nykyään hyvin ja että häneen nämä ikävät ajat eivät jättäneet suuria jälkiä. Tai että hän on mahdollisiin jälkiinsä saanut apua.

Yläasteella pelotti lähes joka ikinen päivä. Ylemmillä luokilla oli isoja jätkiä, jotka olivat kuulemma sulkeneet opettajiakin opetusvälinekomeroihin. He eivät piitanneet varoituksista tai säännöistä tuon taivaallista. Mitä enemmän niitä rikottiin, sen parempi. Sillä sai ”rispektiä”. Yksi näistä yläluokan kiusaajista oli kuulemma täysi-ikäisyyden saavutettuaan joutunut kovaan huumekoukkuun ja lopulta ampunut itsensä haulikolla. Kuultuani tapauksesta ensimmäinen ajatukseni oli, että ”olisipa ampunut jo aiemmin” ja että ”olisivatpa ne muutkin tehneet samoin”. Ei ehkä se kaikkein kypsin tai fiksuin tapa käsitellä asiaa, mutta silloin se oli vilpitön ensireaktioni.

En ole väkivaltainen persoona enkä pidä minkäänlaisista konflikteista. Kiusaamistapauksissa oli lukuisia sellaisia, joissa puristin käsiäni niin lujaa nyrkkiin, että kynteni tekivät kämmeniini jäljet. Ne muutamat lyönnit tai potkut, jotka sain itsestäni irti ja osumaan kiusaajaani ovat vain pienenpieniä ilonpilkahduksia muuten melkoisen tummanpuhuvissa koulumuistoissani. Olisinpa osannut tai pystynyt pitämään puoliani vahvemmin. Olisipa sitä opetettu tai olisipa se edes sallittu.

Se tuntuu edelleen

Facebook-kavereissani ei ole yhtään näistä kiusaajista. Miksi olisi? Moni on yrittänyt kaverilistalleni päästä laittamalla pyyntöjä, mutta olen suoralta kädeltä hylännyt joka ikisen. Miksi olisin hyväksynyt? Unohtuuko tämä kaikki sillä, että hyväksyn jonkun kusipään datakaveruuspyynnön ja päästän hänet urkkimaan profiilipäivitykseni ja kuvani? Onko kaveripyynnön hyväksyminen automaattinen anteeksianto? Ei todellakaan unohdu ja ei todellakaan ole. Jos kaveripyyntöihin vastausvaihtoehtoina olisi ollut ”Hyväksy”, ”Hylkää” ja ”Toimita tämä kusipää auto-onnettomuuden kautta helvetin pimeimpään kolkkaan käristymään ikiajoiksi” ei olisi kauaa tarvinnut miettiä mitä nappia painaa. Sen sijaan kaverilistallani on pari ”kaveria”. En oikeastaan edes ymmärrä että miksi. Ehkä annan enemmän arvoa niille harvoille hetkille, kun heidän kanssaan tuli oikeasti vietettyä aikaa ja oli ihan hauskaa. Kouluaikoja miettiessäni on viimeaikoina kuitenkin tuntunut sille, että ehkä hekin kuuluisivat siltä listalta pois. Itse asiassa jos se olisi suinkin mahdollista, niin en olisi koko Facebookissa enää ollenkaan.

En oikeastaan ole näihin ”kavereihin” yhteydessä enää kuin äärimmäisen satunnaisesti. Tykkäys silloin tällöin johonkin profiilipäivitykseen tai julkaistuun kuvaan. Ehkä tämä kaveruus on parempi hoitaa näin, niin ei tule mielipahaa sitten kellekään.

Kaikki kiusaaminen ja nälviminen ynnä muu on jättänyt jälkensä, joka on kulkeutunut aina tähän päivään saakka. Isommassa seurueessa jään yksinäiseksi ja hiljaiseksi, ahdistun ja tahdon päästä omaan rauhaan. Kaveriporukka suunnittelee illanviettoa tai kaupungilla kohtaamista ja saan kutsun. Mitä teen? Keksin jotain muuta, ettei suinkaan tarvitsisi mennä. Kun nämä ajat palaavat mieleen ja muistelen yksittäisiä minua kiusanneita henkilöitä, niin toivon mielessäni että heistä tuntuu yhtä pahalta kuin minusta. Epäilen vahvasti. Todennäköisesti eivät edes muista mitään tällaista tehneensä, saati että katuisivat tai potisivat huonoa omaatuntoa niistä.

Ehkä joku päivä avaan tätä kiusaamisjuttua jossain nasevassa Facebook-päivityksessä ja jään seuraamaan ihmisten reaktioita. Varsinkin näiden ”kavereiden”. Katsotaan, että onko heillä sydäntä tallella tai tunnistavatko siitä itsensä. Rohkenen epäillä tätäkin vahvasti. ”Miks se tuollaista jaksaa vielä murehtia? Siitähän on ikuisuus…”

Ei siitä ole ikuisuutta. Siitä on alle 30 vuotta. Ja se sattuu edelleen. Se tuntuu edelleen. Se vituttaa edelleen. En ole unohtanut.

Loppusanat nykyminältä

Edellä kerrottua on pitänyt pureksia ja paljon. Sekä ammattilaisen kanssa että yksin. Jälkiä näkyy yhä edelleen ja tunnen edelleen oloni katkeraksi, vihaiseksi sekä myös surulliseksi. Terapeutin kanssa sain onneksi haltuuni työkaluja ja taitoja, joilla käsitellä asiaa vähän fiksummin ja koen, että olen saanut itseäni kuitenkin eteenpäin. Kaikki eivät kuitenkaan välttämättä pääse.

Liian moni kiusatuksi tullut on tarttunut kättä pidempään ja tehnyt peruuttamattomia asioita. Myös moni kiusaajakin on näin tehnyt. Nämä ovat hirveitä asioita, jotka voivat päätyä juuri niihin kauhujuttuihin, joita kukaan ei ikinä tahtoisi lukea tai kuulla; lapsista varsinkaan. Kiusaaminen on ilmiö, jota ei tule tukea missään muodossa. Esimerkiksi lause ”pojat on poikia” silloin kun kaksi pikkujannua käyvät nahistelemaan toistensa kanssa on liian toksista. Silloin me hyväksymme tuon käytöksen, jos kuittaamme sen toteamalla, että näin nyt vain on. Onko sitten myöhemmällä iällä niin, että nämä samat ”pojat on poikia” -pojat ovat juuri niitä kapakoiden itsekeskeisiä ”superjumalia”, joilla on omasta mielestään oikeus huudella vastakkaiselle sukupuolelle mitä tahtoo ja sitten inttää, että ”v*ttu ku nykyään ei saa sanoa enää mitään” kun joku toimintaan puuttuu tai portsari nakkaa kuppilasta ulos kivetykselle?

Oma tarinani on vain yksi monista. Toivottavasti se auttaa jotakuta tai joiltain osin ymmärtämään sitä, että mitä kaikkea voi tapahtua silloin kun silmät eivät sitä näe. Puhuminen, huolenpito, toisten puolustaminen ja jokaisen kuuleminen ovat avainasemassa, jos tahdomme kitkeä kiusaamista pois. Toivon, että vastaavanlaisia asioita kokeneet toisivat julki omat tarinansa. Ennenkaikkea toivon että he, jotka kokivat kiusaamisen jollain tapaa oikeutetuksi, avaisivat myös suunsa ja kertoisivat miksi. Mitä vaille he itse jäivät, että kokivat tarpeelliseksi tehdä toisille sen mitä tekivät ja niin edelleen.

Tunnen monenlaisia tunteita kun ajattelen tätä artikkelia ja sen julkaisua. Tunnen levollisuutta (vihdoin saan tämän pois sydämeltäni), tunnen toiveikkuutta (ehkä tämä auttaa jotakuta), tunnen vihaa (muistot herättävät pintaan samanlaisen vihan kuin lapsena monesti koin), tunnen surullisuutta (koska tiedän vastaavaa tapahtuvan varmasti päivittäin) ja tunnen velvollisuutta olla esimerkkinä (jotta kenenkään ei tarvitsisi vastaavaa kokea ikinä). Lopulta viivan alla on kuitekin suurimpana tunne siitä, että käyn läpi itselleni raskasta asiaa ja että tarinan julkaiseminen vie minua taas yhden askeleen eteenpäin kohti henkisesti terveempää loppuelämää. Kohti rauhaa.