(Julkaistu alun perin Juuson Mielijohteesta -blogissa 30.12.2018)

Julkaistuani tässä blogissa artikkelin burnoutistani, masennuksestani ja avioerostani olen saanut kuulla ison liudan erilaisia kysymyksiä, oletuksia ja toteamuksia. Sain myös paljon kannustavia, kiittäviä ja piristäviä viestejä. Kiitos kaikista niistä, ne ovat kultaa kalliimpia.

Ajattelin, että kirjaisin tänne hiukan ylös minulle esitettyjä kysymyksiä ja samalla vastaisin niihin. Ehkä tämäkin teksti omalla tavallaan sitten auttaa ymmärtämään sitä, että mistä masennuksessa (ainakin minun kohdallani) on kyse. Nämä eivät päde tietenkään jokaiseen, vaan eriasteinen masennus ilmenee eri henkilöissä eri tavalla. Tässä ovat kuitenkin vastaukset omalta kohdaltani. Se, että kuka/ketkä minulta ovat asioita kysyneet tai että kuka kysyi mitäkin, ei ole relevanttia.

Miten sä voit käydä töissä, jos olet muka masentunut?

Kun ensin hakeuduin neuvolapsykologille, niin hän oli jo vahvasti sitä mieltä, että työssäkäyminen voisi toimia minulle hyvinkin terapeuttisena tekemisenä. Ja niin se toimikin/toimiikin. Sain ainakin kahdeksaksi tunniksi jotain muuta tekemistä ja mahdollisesti ajattelemistakin, kunhan pystyisin pitämään kodin asiat poissa työpaikalta ja päinvastoin. On totta, että olin sairaslomalla ahdistuskohtauksen ja masennuksen vuoksi loppukesällä, mutta sen jälkeen olen ollut jälleen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa työmaalla. Tykkään käydä töissä. Se tuo turvallista rutiinia arkeeni eikä töihinlähtö ole aamuisin ollut millään lailla haasteellista (paitsi jos omaa tyhmyyttäni olen jättänyt nukkumaanmenemisen turhan myöhäiseksi ja aamulla naamalla odottaa jauhosäkkien kokoiset silmäpussit).

Millaista sun elämä on nyt?

Helpottunutta ja haastavaa. Mielialan kanssa on yhä hurja määrä tekemistä, mutta huomaan itsessäni paljon muutoksia kohti parempaa. Terapia on tehnyt äärimmäisen hyvää, kuten myös erinäiset kirjoitusprojektit ja päiväkirjat, runot yms. Eikä puhumisen tärkeyttä voi millään tasolla väheksyä. Minulla on pari ihmistä vierelläni, joille olen asioista voinut puhua ja heille kuuluu äärimmäisen suuri kiitos ja syvä kumarrus. Pystyn elämään suht normaalia arkea ja käymään töissä ja pystyn huolehtimaan pojastani. Välillä tulee kuitenkin hetkiä, jolloin on pakko saada itkeä ja vetää murhepeitto silmille. Välillä tulee hetkiä, että toivoisin kaiken tämän olevan jo ohi. Pyrin kuitenkin elämään niin normaalisti kuin suinkin mahdollista. Vapaa-aikaani koetan pyhittää asioille, jotka tekevät minut iloiseksi ja joilla saan ajatukset pois kaikesta ikävästä. Elämäni on tällä hetkellä hyvää ja kohti parempaa olen (toivottavasti) kaiken aikaa menossa.

Mikä tässä kaikessa on ollut sun mielestä kaikkein pahinta/vaikeinta?

Se, että kaikki tuntui tapahtuvan siinä yhdessä samassa hetkessä. Siis aivan kaikki: työstressi ja -paineet, ero, oman mielialan ja jaksamisen syvimmät kurimukset jne. Kun ne kaikki iskivät minuun kiinni yhtäaikaa ja vetivät pinnan alle, niin tuntui että takaisin pintaan pääseminen on täysi mahdottomuus tai ainakin vaatisi pienen ihmeen. Terapeutin hakeminen oli myös vaikeaa. Olin lopen uupunut siihen kaikkeen etsimiseen ja hakemiseen, mutta samaan aikaan tiesin, että terapeutin apu olisi se, mitä kaikkein eniten nyt tarvitsisin.
Sanoisin, että pahinta/vaikeinta on ollut se, kun kaikki alkoi ja se aika, kun yritin saada apua. Kun vihdoin sain apua ja pääsin takaisin elävien kirjoihin, niin kaikki alkoi pala kerrallaan asettua taas uomiinsa.

Mikset sä vaan lähde ulos? Ulkona sä piristyisit.

Koetan hyötyliikkua ja ulkoilla paljon. Monena päivänä ulkoilu jää tuohon hyötyliikuntaan (osa työ- ja kotimatkasta jalkaisin bussin sijasta, kauppaan ja takaisin kävellen eikä bussilla jne.) eikä ylimääräinen ulkoilu tai edes itselleni rakas juoksuharrastus ota maistuakseen. Joinain päivinä en tiedä mitään niin vastenmielistä kuin se ajatus, että pitäisi lähteä ulos oman kodin seinien suojasta. Mutta samalla lailla tulee myös päiviä, jolloin seinät kaatuvat päälle ja ulos on mentävä, joko juoksemaan, valokuvaamaan tai ihan vaikka vaan kävelemään pitkin ja poikin.

Eikö sinussa ollut riittävästi miestä pitämään perhe kasassa ja korjaamaan ittesi?

Ei ollut. En tosin ymmärrä, että miten miehisyys tähän liittyy millään tavalla. Olisiko pitänyt olla kuin liian moni muu suomalainen juro äijänkörmy, jotka hammasta purren painavat tilanteesta toiseen välittämättä omasta hyvinvoinnista? Olisiko pitänyt padota tunteet ja painaa kuin mekaaninen olento vailla tajuntaa tai tuntoja? Jos huonon olon tunnustaminen ja avun hakeminen tekevät minusta vähemmän miehen, niin siinähän tekee. Oman oireiluni takia perhe hajosi ja menin itse entistä enemmän rikki, se on totta. Mutta pystyin silti tunnustamaan tosiasiat itselleni ja muille ja hakemaan apua, jota tarvitsin. Sen verran minussa oli miestä.

Miten sun kaverit ja ystävät on reagoinu tähän sun tilanteeseen?

Sekalaisesti. Useat ovat kyselleet lisäinfoa, koska eivät ole täysin ymmärtäneet, että mistä kaikesta on kyse. Muutama väistyi tyystin pois tieltä ja selkeästi hautasi koko asian (oletan myös, että kaveruus oli sillä selvä). Muutama on ottanut yhteyttä, tarjonnut apuaan, halunnut keskustella ja kysellyt kuulumisia yms. Ymmärrän jokaisen erilaisen reaktion. Ihminen pelkää sitä mitä se ei ymmärrä. Tämän vuoksi ymmärrän heitä, jotka väistyivät pois tieltä ja eivät halunneet enää olla tekemisissä. On myös muutama, jotka kävivät syyttelemään, sättimään ja olivat vahvasti sitä mieltä, että masennukseni on täysin omaa syytäni ja että ansaitsin tulla jätetyksi, eron olisi pitänyt tapahtua jo paljon aiemmin ja ettei ollut mikään ihme, että perhe ympäriltäni hajosi. Näistä ”kavereista” hankkiuduin itse oma-aloitteisesti eroon. En tarvitse lähipiiriini ihmisiä, jotka iskevät kirvestä siihen haavaan, jossa siinä pyöritetty veitsikin on vielä kiinni.

Etkö muka pystynyt ottamaan itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäytymään?

Tämän olen joutunut sanomaan ehkä noin miljoona kertaa: se ei ole niin helppoa. Ja luuletko/luuletteko etten olisi yrittänyt? Millä nostat itsesi ylös, kun ei ole voimia? Millä valaiset ympäristöäsi, kun ainoasta kynttilästä on sydänlanka poistettu ja tulitikut litimärkänä?
Olisin kyllä ottanut itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytynyt, jos se olisi vain ollut niin helppoa.

Miten mielialavaihtelu ja masennus sinulla ilmenee?

Mielialat voivat vaihdella hyvinkin nopeasti. Aamulla herätessä kaikki on hyvin, töihin lähtiessä kaikki voi olla hienosti, mutta sitten tapahtuu jotain, joka kääntää kelkan tyystin. Ensin tulee ärsytys/viha, sitten ahdistus ja lopulta alakulo. Ruokahalu ja yöunet katoavat. Olen huomannut, että negatiiviset tunneaaltoilut kestävät huomattavan paljon pidempään kuin positiiviset. Lisäksi negatiivia tunteita ja tuntemuksia tulee pistäneeksi merkille paljon helpommin. Huonojen olojen vallitessa mieleni tekee sulkeutua. Ei välttämättä kotiini, mutta oman pääni sisään, omiin ajatuksiini, musiikin tai oman muistivihkon äärelle. Negatiivisista fiiliksistä tulee myös puhuttua herkemmin kuin positiivisista, vaikkei lähipiiriä varmasti jaksa aina kiinnostaa kun käyn asioita puhumaan.

Millaista terapiaa sä saat?

Käyn kaksi kertaa viikossa psykoterapiaistunnoissa. Yksi istunto kestää 45 minuuttia ja paikalla olemme vain minä ja terapeuttini. Psykiatrian erikoislääkäri, jonka luona kävin asiasta puhumassa ja selvittämässä jatkoa, totesi, että minun tarvitsemani terapiasuuntaus olisi psykodynaaminen, integratiivinen, kognitiivinen tai kognitiivis-analyyttinen (kyllä, näissä kaikissa on eroja ja näiden lisäksi on vielä iso liuta muitakin suuntauksia). Oma terapeuttini edustaa psykodynaamista suuntausta. Tähän asti terapia on tuntunut todella hyvälle. En osaa vielä sanoa, että toimiiko/auttaako se, mutta uskoisin ainakin niin. Ainakin siellä on tosi mukava käydä, vaikka välillä se tuokin tullessaan unettomia öitä ja mielipahaa pariksi päiväksi kun käsiteltävänä on jokin raskas aihe.
Hoitosuhteemme on pitkäaikainen, joka tarkoittaa että terapiassa käyminen voi jatkua vuoden tai se voi jatkua 20 vuotta. Ei voi tietää vielä tässä vaiheessa.

Oleksä hullu ku oot joutunu terapeutille?

No, varmaan kyllä ja en. Hulluus, kuten masennuskin, ovat mielenterveyden ongelmia ja sairauksia. Se, että onko hulluudella  ja masennuksella mitään tekemistä toistensa kanssa on sitten eri juttu.

Onko sulla masennuslääkitys?

Ei. Toistaiseksi sitä ei ole edes tarjottu. Mutta mikäli oloni menee tästä hankalammaksi ja ammattilainen minulle lääkkeet ottaa puheeksi, niin en aio vastaan panna. Mielialalääkkeistä kuulee puhuttavan yhtä sun toista, mutta pääasiallisesti kyseessä on kuitenkin apua tuova aine, joka ei poista itse ongelmaa, mutta helpottaa sen oireita. Miksen siis silloin sitä käyttäisi, jos sellainen tilanne joskus tulee eteen?

Mitä v*tun jeesustelua tämä on, että sä kirjoittelet omasta olostas niinku olisit joku maailman napa ja kaikkien pitäis alkaa sääliä sinua?

Ei tämä ole jeesustelua, vaan juusostelua (hehe). En ole mikään maailman napa, enkä sellaiseksi tahdo. Koen oloani helpottavaksi sen, että kirjoitan itselleni vaikeasta asiasta ylös asioita ja jakamalla sen julkiseksi toivon, että joku vastaavanlaisessa tilanteessa oleva tai sellaista vierestä seuraava saa sitä kautta rohkeutta, voimaa tai vertaistukea. Olen lukenut itse kymmeniä blogitekstejä, artikkeleita, uutisjuttuja ja kirjoja tästä aiheesta ja olen kokenut ne äärimmäisen hyviksi ja tärkeiksi. Mielenterveyden ongelmista ja sairauksista ei puhuta riittävästi ääneen ja tämä on vain oma korteni siihen muutoksen kekoon, että nämä asiat olisivat helpommin otettavissa puheeksi vaikka työpaikkojen kahvipöydissä yms.
En kaipaa sääliä. Kaipaan ymmärrystä ja sitä, että ihmiset kiinnostuvat asiasta ja pitävät itsestään ja toisista huolta. Mielenterveys, kuten mikä tahansa muukin terveys, ei koskaan ole leikin asia. Sääli ei paranna ketään, mutta ymmärrys ja oikeanlainen apu sen sijaan voivat pelastaa henkiä. Mutta auttaminen on mahdotonta jos ei ymmärrä yhtään, että mistä on kyse. Siksi tarvitaan tietoa, raportointia kokemuksista, näkemyksiä, selviytymistarinoita ja kertojia.

Toivottavasti tämä juttu tarjosi edes jotain eväitä eteenpäin selviämiseen. Muistakaa, että hyvät päivät eivät voi olla hyviä, ellei välillä koe niitä huonojakin. Tärkeää on turvata se, että hyviä olisi kuitenkin huomattavan paljon enemmän. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin positiivinen ajattelu on ensimmäinen askel. Suhtaudu asioihin positiivisen näkemyksen kautta. Keskity siihen mitä sinulla on ja mitä olet saavuttanut sen sijaan, että murehtisit menettämääsi, miettisit kaikkea sitä mitä sinulta puuttuu ja mitä haluaisit tai murehtisit, ettet ole saavuttanut juuri mitään. Minä teen tätä päivittäin. Ja joka kerta tunnen olevani askeleen lähempänä oikeaa suuntaa.