(Julkaistu alun perin Juuson Mielijohteesta -blogissa 3.3.2019)

Masennus ei ole kuin flunssa: se nyt vaivaa vain hetkisen ja sen jälkeen se häviää. Ei. Se voi olla hetkittäin hyvinkin passiivinen, mutta iskeä juuri silloin taka-alalta, kun sitä et osaa odottaa. Kenties pariin viikkoon tai jopa kuukauteen et voi tehdä muuta kuin murehtia, maata vuoteessasi ja vain toivoa, että vielä seuraavakin päivä tulisi.

Urheiluselostaja, -juontaja ja -toimittaja Tapio Suominen kertoi Ylen Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelmassa omista mielenterveyden ongelmistaan todella avoimesti, peittelemättä ja häpeämättä. Ohjelman tämä osuus oli vain harmittavan lyhyt. Mutta pointtini on: juuri näin pitäisi kaikkien muidenkin tehdä. Tapio sanoi todella hyvin haastattelun aikana liittyen tuohon ongelmien häviämiseen. Lainaan tähän häntä vapaasti:

”Mielenterveyden ongelmat eivät ole yksiselitteisiä. Se, että sä pääset laitokselta kotiin, ei tarkoita sitä että se olisi ohi ja että pääsit pälkähästä.”

Olen jatkanut terapeutilla käymistä ja aion jatkaa vastakin. Välillä siihen sohvalle istuutuminen ja viikon aikaisten tunteiden ja tapahtumien kertaaminen on kuin tekisi itselleen ruumiinavauksen. Se sattuu, se raastaa ja se inhottaa. Silti se on juuri sitä mitä olen tarvinnut ja mitä moni muukin kertoo tarvinneensa tai tarvitsevansa. Olisipa kaikilla yhtäläinen mahdollisuus terapiaan.

Yksi syy löytyi ja kylläpä helpotti kuulla se

Yksi terapiaistuntoni päättyi todella dramaattisesti. Mutta hyvällä tavalla dramaattisesti. Tai näin itse ainakin sen koen. Olin kertonut jälleen kyynel silmässä siitä, että miten koen että olen olemassa vain muita varten, ketään ei kiinnosta mitä minulle kuuluu ja että kun olen saanut muut tyytyväisiksi, niin olen kuin tyhjäksi päästetty ilmapallo. Kerroin, että olin jälleen joutunut unieni kanssa ongelmiin ja ruokakaan ei maistunut, koska olin kerännyt itselleni ahdistusta, stressiä ja hermoillut aivan turhia asioita. Istunto päättyi terapeutin sanoihin: ”Yksi selkeä syy sinun masennuksellesi on jo mielestäni löytynyt. Kärsit ahdistuneisuushäiriöstä ja siksi sinä itse omalla mielelläsi teet tilanteesi niin hankalaksi.”

Tämä voi nyt kuulostaa monelle teistä absurdilta, mutta minulle tuo oli sillä hetkellä ehkä juuri se asia, jonka tahdoinkin kuulla tai jonka olisin tahtonut kuulla jo vuosia sitten. Tunnistan itsestäni ahdistuneisuushäiriön piirteitä jo vuosien takaa, osan jopa yli kymmenenkin vuoden takaa. En peitellyt kyyneliäni terapeutin edessä kun hän oli tuon sanonut. Kerroin myös hänelle, että tuo oli parasta mitä siihen hetkeen saatoin kuulla ja että tästä on paljon helpompi jatkaa.

”Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin vain “stressaantuneisuus”. Usein se haittaa toimintakykyä ja vaikeuttaa selviytymistä jokapäiväisessä elämässä. Liiallinen ahdistuneisuus voi haitata työntekoa, vapaa-ajan viettoa ja usein myös perhe-elämää ja kotitöitä.”

– http://masennusinfo.fi

Nyt tiedän, että on oikeasti jotain joka masennukseni on saanut aikaan. Minun on paljon helpompi käsitellä asiaa itsekin, kun sille on annettu nimi. Minun on helpompi etsiä ja hakea tietoa ja oppia ymmärtämään enemmän. Ahdistuneisuushäiriö ei ole missään nimessä JUURI SE YKSI JA AINOA syy, mutta yksi suuri tekijä, joka minua on hiljalleen ajanut kohti nykytilaa. Stressi ja ahdistus töistä ja exän eroilmoitus olivat sitten tässä cocktailissa se katalyytti, joka sai tuotoksen palamaan pohjaan ja pannun menemään nurin. Masennus oli valmis.

Kuten olen monelle asiasta keskustelleelle todennut, niin masennus ei kuitenkaan ole minkään loppu. Se tarkoittaa vain sitä, että loppuelämä tulee olemaan vähän toisenlaista. Se voi vaatia järjestelyjä, ponnisteluja ja voimavaroja, joita aina ei tuntuisi riittävän, mutta asioilla on onneksi tapana järjestyä. Voit elää silti erinomaisen, jopa eeppisen, loppuelämän vaikka sairastat jotain, joka ei näy ulospäin ja jota moni väheksyy.

Niska ja siitä kiinni ottaminen

Väheksyminen onkin yksi ongelma, joka mielen sairauksiin selkeästi liittyy. Olen jutellut ihmisten kanssa heidän omista kokemuksistaan ja lähes jokaista puhujaa on yhdistänyt eräs tietty asia: heitä ei ole uskottu tai heidän kertomuksiaan on väheksytty. Osaa heistä on jopa alettu pitää jotenkin alempiarvoisena, koska ”he eivät osanneet ottaa itseään niskasta kiinni”. Tämä pisti sappeni kiehumaan.

Tämä sivuaa nyt hiukan juttua, jossa vastasin kysymyksiin ja kommentteihin, joita minulle esitettiin masennuksestani. En voi käsittää, että vaikka tutkimukset ja tilastot osoittavat, että yhä enemmän ja yhä nuoremmat ihmiset joutuvat työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien vuoksi, niin tätä kaikkea silti jotenkin käsitellään, kuin se olisi sairastuneesta itsestään kiinni. Se ei nimittäin ole pisaran vertaa itestään kiinni. Eikä se ratkea sillä, että ”yrittää ottaa itseään niskasta kiinni”. Korjautuuko katkennut sääriluu sillä, että ”otat itseäsi niskasta kiinni”? Mites Chronin tauti; lähtiskö sekin jos ”ottaisit itteäsi niskasta kiinni”?

Jos joku tulee teille joskus sanomaan, että ”sen ku otat vaan itteäs niskasta kiinni”, niin tehkää palvelus ja ottakaa tätä sanojaa niskasta kiinni.

Metallimusiikki vie pahoille teille

Jotkut mistään-mitään-ymmärtämättömät saattavat väittää, että esimerkiksi vahvasti antikristillissävytteisen black metalin (yleensä pohjoiseurooppalaisen) kuunteleminen vie masennuksen porteille ja lopulta saa mielesi järkkymään niin paljon, että siitä seuraa masennus, depressio ja itsetuhoisuus. Mikään tilasto tai tutkimus ei osoita väitettä todeksi. JOS musiikki voisi johtaa masennukseen, niin saman voisi tehdä siinä tapauksessa vaikkapa Mamba, Haloo Helsinki, Popeda tai vaikkapa Nickelback.

On kuitenkin totta, että musiikki on äärimmäisen kokonaisvaltainen elämys ja sillä on mahdollisuus saada aikaan olotilan muutoksia. Onhan olemassa kuitenkin musiikkiterapiaakin. Olen itse melko paatunut metallimusiikkifani ja sitä kuluu rekkakaupalla. Oli kuitenkin hetki, jolloin oli irtauduttava siitä tyystin. Ryhdyin kuuntelemaan musiikkia laidasta laitaan ja ennakkoluulottomasti. Onnistuin löytämään musiikkia, joka sai minut paremmalle tuulelle tai ajattelemaan itsekseni asioita, joita en ollut puhunut vielä terapeuttini kanssa. Opin käsittelemään niitä. Nautin suunnattomasti pianomusiikista, erilaisista meditaatiomusiikkipläjäyksistä, elokuvien soundtrackeista ja vaikkapa Atomirotasta. Kai se on sitä kuuluisaa ”epämukavuusalueelle” menemistä? Tässä tapauksessa ainakin kävi niin, että oma mukavuusalueeni laajeni melkoisesti.

Viimeaikaiset kuulumiset ja olotila nyt

Miten olen voinut sitten viime masennusta koskevan kirjoitukseni? Vaihtelevasti. On ollut huikean hauskoja jaksoja ja viikkoja, mutta niin varmasti kuin aurinkoa seuraa aina kuu, niin iloa seuraa suru ja haasteet. Olen ollut pariin otteeseen todella lähellä viheltää taas peliä poikki ja hakevani lääkäriltä apua. Olen joutunut nukkumisen kanssa ongelmiin, kun yöt eivät tahdo olla millään lailla ehjiä. Olenkin taas melatoniinikuurilla ja käytännössä joka iltani päättyy siihen, että ensin vietän tovin hengitellen ja itseäni rauhoitellen, otan sitten napin verran melatoniinia ja menen sänkyyn toivomaan parasta. Unirytmi olisi tärkeä, mutta kuinka muodostaa sellainen, kun yhtenä yönä herää 20 kertaa ja toisena uni koittaa vasta yhdeltä yöllä ja jo neljän aikaan olisi herättävä töihin?

Myös vanha tuttu ruokahaluttomuus käväisi kääntymässä, mutta siitä ei tällä kertaa ongelmaa tullut. Sen sijaan huomaan vapaa-ajan käytössäni taas ongelmia: yritän tehdä liikaa ja stressaan liikaa sitä mitä pitäisi tehdä mutta mille en löydä aikaa. Stressaan kaikkea sitä mitä minun pitäisi tehdä, mutta mihin en vain yksinkertaisesti pysty. Yritän olla ihmisten kanssa tekemisissä ja jutella, tosin en ongelmistani. Tai kyllä minä niistäkin puhun, mutta todella harvalle ja valitulle (kyseiset henkilöt varmasti tunnistavat tästä itsensä). Ja tietty heille, jotka niistä minulta kysyvät ja tiedustelevat vointiani. Tiedän, että olen myös itse pystynyt olemaan muutamalle henkilölle avuksi ja pyrin olemaan sitä heille vastakin (mitään en uskalla luvata, koska en välttämättä pysty lupaustani pitämään, terveisin nimimerkki ”opittu on”).

Masentunut, mutta paras mahdollinen, isä

Alkuvuosi on ollut sellaista ”no, koetetaan nyt jaksaa” -mentaliteetilla menemistä. Onneksi minulla on keinoni rauhoittaa itseäni ja ohjata ajatuksia parempiin asioihin (mindfulness, kirjoittaminen, musiikki ja ennenkaikkea poika). Ja kun sitäkin on kysytty, että eikö mun masennus vaikuta sit mitenkään pojan kanssa olemiseen, niin tottakai se vaikuttaa. Pelkään, että oikein pahasti oireillessani minusta ei ole pojalleni mitään iloa. Ei edes isäksi.

Teen parhaani että pystyn hänelle tarjoamaan sen mitä on tarpeen ja että saamme olla yhdessä, mutta se ei ole helppoa. Sitä sanotaan, että lastensa eteen olisi valmis vaikka hyppäämään jyrkänteeltä enkä epäilisi hetkeäkään tehdä niin, jos tilanne sitä vaatii. Huonon olon astuessa kuvioihin pojan ollessa luonani oma keinoni selviytyä on pitää kiinni rutiinista, tutuista tavoista ja aikatauluista: herätyksen jälkeen leikkiä ja touhua, sitten aamupuuro ja pesut, kenties ulos vähäksi aikaa, ruoka, päikkärit jne….Rutiini tuo turvaa. Mutta auta armias jos tulee jotain spontaania tai suunnittelematonta eteen tai pitäisi kenties lähteä jonnekin pidemmälle. Tämä kuulostaa nyt monen korvaan varmasti todella typerälle, mutta se ei ole niin helppoa. Yllättävät tilanteet ovat myrkkyä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivänä. On ihan perseestä, että se on pahimmassa tapauksessa kaikki pojaltani pois. En ole kauhean kaksinen isä, mutta olen poikani ainoa isä. En voi kuin yrittää parhaani.

Tuli aika sekametelisoppa tästä jutusta, kun oli niin paljon ajatuksia. Loppuun haluan vielä sanoa ihan muutaman sanan.

Hälvennetään stigmaa puhumalla ääneen

Ihmiset: puhukaa näistä asioista! Puhukaa kokemuksistanne avoimesti: työpaikoilla, sukulaisten ja ystävienne kuullen, kirjoittakaa niistä blogeja, kirjoja ja runoja. Rikotaan yhdessä se käsitys siitä, että nämä asiat ovat jotenkin tabu ja että niistä tulisi vaieta. Kysykää toistenne vointia. Tarjotkaa kuuntelevia korvia niitä tarvitseville. Olkaa hyviä itsellenne. Antaa maailman vaatia mitä tahansa, annetaan sille sen verran kuin meidän on hyvä.

Koska lopulta kukaan meistä ei voi antaa enempää kuin itse on.