(Julkaistu alun perin Juuson Mielijohteesta -blogissa 28.5.2019)

Tällä tarinalla tulisi olla onnellinen loppu. Jotta se olisi todennäköisempää, niin aloitetaan hiukan synkistä vesistä ja piristetään loppua kohden. Näin on nimittäin elämäni viimeisen parin kuukauden aikana hyvin pitkälti mennyt.

Aloitetaan kahdesta teemasta: itsetunnosta sekä itseluottamuksesta. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen määrittelee itsetunnon seuraavasti:

Itsetunto tarkoittaa ihmisen kykyä luottaa itseensä, pitää itsestään ja arvostaa itseään havaitsemistaan heikkouksista huolimatta. Itsetuntoon kuuluu myös kyky nähdä oma elämänsä tärkeänä ja ainutkertaisena.

Itseluottamukselle taas Wikipedia antaa seuraavanlaisen määritelmän:

Itseluottamus tarkoittaa uskoa siihen, että suoriutuu tai selviytyy hyvin siitä, mihin ryhtyy tai joutuu. Itseluottamusta on käsittää omat hyvät ja huonot puolensa. Itseluottamuksellinen ihminen osaa olla kiitollinen onnistumisistaan, mutta myös hyväksyä epäonnistumisensa.

Olen pohtinut kumpaakin edellämainittua termiä ja teemaa viime aikoina. Ne ovat nousseet esiin säännöllisen epäsäännöllisesti jossain keskusteluissa, mediassa tai ihan vain omassa päässäni. Masennuksesta kärsivillä on (mitenkään yleistämättä) valitettavan usein ongelmia molempien edellämainittujen kanssa. Mutta ei kuitenkaan tarvitse olla masentunut, jotta voi kärsiä huonosta itsetunnosta tai huonosta itseluottamuksesta. Voi vain tuntea itsensä huonoksi.

Paha mieli vai huono itsetunto?

Jälleen tätä asiaa on helpointa alkaa pohtimaan oman elämäni ja kokemuksieni kautta. Itsetunto-ongelmien kanssa minulla on kokemusta jo pidemmältä ajalta, mutta itseluottamusongelmat ovat astuneet kuvioihin vasta noin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hetkittäin olen jopa ollut lähes ”teiniangstinen” näiden asioiden suhteen. Tarkoittaa käytännössä ajatuksia ”vittu mä oon ruma”, ”musta ei oo yhtään mihinkään”, ”kuka tällaista muka jaksais kattella”, ”miks mä en osaa yhtään mitään” ja niin edelleen. Näiden ajatusten suhteen parasta vastalääkettä oli se, että pitäytyi esimerkiksi niiden harrasteiden ja touhujen äärellä, joissa nautti eniten ja joista oli iloa. Minulla ne olivat piirtäminen, juokseminen ja musiikki. Töissä pystyin tekemään minulle annetut tehtävät ja toimet, mutta tunsin usein jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta. Kiitosta tai positiivista palautetta tuli todella harvoin, vaikka tiesin tehneeni vähintäänkin hyvää työtä. Joskus kuulin lauseen: ”työntekijöitä ei saa kehua, jottei ne ylpisty. Ylpistyneet pyytää lisää palkkaa”. Tuollaiset periaatteet voi työntää perseeseen.

Parisuhteissa vastaan tulleet ongelmat ovat aina minun päässäni olleet automaattisesti minun syytäni, vaikkei ne tosiasiassa olisikaan olleet. Otin kaiken harteilleni ja yritin saada korjattua niitä. Valitettavan harvoin siinä kuitenkaan onnistuin.

En ole enää niin huonossa jamassa kuin tuolloin olin. Tiedän, että on asioita, joissa olen hyvä. Tunnistan ja tiedän ne asiat, joiden tekemisestä nautin ja joiden äärellä rentoudun ja saan oloni paremmaksi. Itsetunnon kanssa minulla on edelleenkin toisinaan ongelmia. Niitä voi olla koko loppuelämäni ajan. En kuitenkaan vaivu enää ajatukseen, että olisin ruma tai vihaisin omaa kehoani ja ajatuksiani. En kuitenkaan osaa olla täysin tyytyväinen ja iloinen. Ainahan kaikki voisi olla hiukan paremmin. Olen aina ollut hoikka tai jopa alipainoinen. En ole koskaan ollut millään tavoin lihaksikas, kiinteä tai mikään valokuvamalli millään tasolla. Ei minun tarvitsekaan onneksi. Mutta olisinpa edes suht normaali.

Yli-ihminen, eli muita parempi

Normaalista puheenollen: on myös muutama asia, joiden suhteen olen mieltänyt olevani muita parempi. Yksi tällaisista asioista on esimerkiksi alkoholin käyttö. Koska olen pitänyt täysin alkoholitonta linjaa noin 17 vuotta, niin olen ilman muuta alkoholia käyttäviä ihmisiä parempi. Minulla ei olisi pienintäkään mahdollisuutta syyllistyä rattijuopumukseen tai sairastua alkoholismiin tai muuta sellaista. En ottanut saunakaljaa, en alkoholipitoista tervetuliaismaljaa enkä syönyt liköörikarkkeja. Ajattelin siis olevani muita parempi. Vaan kuinka oli todellisuuden laita? Jokainen järkevä ihminen tietää, ettei tuollaisella mitata paremmuutta tai ihmisarvoa. En ollut pisaraakaan parempi kuin muut. Ehkä jopa päinvastoin. Tuo on tekopyhyyttä ja se ei ole kauhean tervettä.

Hyvin samantapaista ajattelua on myös parilla muullakin elämän osa-alueella, esimerkiksi liittyen juurikin parisuhteisiin. En kuitenkaan avaa niistä sen enempää, koska kyseessä ovat huomattavan paljon henkilökohtaisemmat asiat. Sanon kuitenkin, että tuon tekopyhyys- ja periaatepointtien ymmärtäminen sai minut jopa hiukan häpeämään itseäni. Häpeämään sitä, että olin luonut itse itselleni yhden ihmisen lahkon, joka toimii tiettyjen linjojen, periaatteiden ja sääntöjen mukaan, vaikkei omaa kokemusta ”toisesta näkökulmasta”. Näiden sääntöjen rikkominen tekisi minusta samanlaisen kuin muut, enkä olisikaan enää muita parempi. V*ttu mitä paskaa, sanon suoraan.

Tämän myötä olen oppinut huomattavan paljon uutta itsestäni, elämästä sekä muista ihmisistä. On kuin näkisi kirkkaan tähtitaivaan ensimmäistä kertaa: kaiken sen mustan seassa on mieletön määrä kirkkaita pisteitä ja asioita, joilla jokaisella on omat tarinansa ja taustansa. Ilonpilkahduksia ja ilonaiheita. Olen myös paljon rennompi, iloisempi ja enemmän niinkuin kaikki muutkin. Tunnen oloni ”normaaliksi” ja hyvä niin.

”Kuinka sinä voit?”

Olen myös oppinut paljon kuuntelemalla ihmisiä, jotka ovat olleet kuuntelijan tarpeessa. Olen kuunnellut erilaisia uupumuskohtaloita, tarinoita masennukseensairastumista, läheisten itsemurhista ja niiden jättämistä traumoista ja niin edelleen. Kertojina minulle käytännössä entuudestaan tuntemattomat ihmiset tai jonkinasteiset puolitutut. Olen äärimmäisen iloinen kuitenkin siitä, että monet ovat olleet riittävän rohkeita, valmiita, ja halukkaita asioistaan puhumaan. Jos niitä vain hautoo sisässään, niin niistä kasvaa moninkertaisia ongelmia ja niistä eroon pääseminen työtä vasta vaatiikin. Puhuminen auttaa aina. Se madaltaa kynnystä hakea apua. Ongelmista ääneen puhuminen saa sinut ymmärtämään, ettei kaikki ole kunnossa ja että saatat olla avun tarpeessa.

Alle lainaan Firstbeatin hyvinvointiasiantuntijaa Satu Tuomista:

Kohtaan työssäni yhä useammin päällisin puolin hyvinvoivia ihmisiä, jotka syövät terveellisesti, ovat fyysisesti hyvässä kunnossa ja nukkuvat riittävästi, mutta joiden palautuminen on poikkeuksellisen heikkoa ilman selkeää syytä. He eivät tupakoi eivätkä ole käyttäneet alkoholia mittauksen aikana. Osa heistä on saattanut juosta jo pidemmän aikaa lääkäriltä toiselle epämääräisten oireiden vuoksi – löytämättä mitään.

Kunnes joku ottaa heitä olkapäästä kiinni ja kysyy, kuinka sinä voit. Silloin he itseltäänkin yllättäen puhkeavat kyyneliin ja myöntävät, etteivät jaksa enää metriäkään.

On helppo puhua tupakoinnista, liikunnasta, ravinnosta, liiallisesta työteosta, liian vähäisestä unesta ja jopa alkoholin käytöstä, mutta huolista vaikenemme. Mieli, tunteet ja henkinen hyvinvointi ovat teemoja, joita pitää välttää, ettei joku kavahda, tuhahda tai naurahda. Tai paheksu, ettei sellaisista asioista ole suotavaa kysyä. Asioista, joiden tiedetään altistavan sairauksille yhtä lailla kuin esimerkiksi tupakointi tai epäterveellinen ravitsemus.

Minä en usko, että ihmisen mieli tai sydän särkyy siihen, että joku kysyy, kuinka sinä voit, vaan siihen, ettei kukaan kysy. Tai ettemme muista kysyä sitä itseltämme. Eivät kaikki tarvitse psykologia vaan ihmisen, joka ihan oikeasti välittää.

Mielestäni tuo edelläoleva on täyttä asiaa ja todella hienosti esitetty. Pieni kysymys (”kuinka sinä voit”) voi olla taivaan lahja monelle. Olen huomannut sen myös itse puolin ja toisin. Olen kysynyt vointia ja huomannut sen tuovan iloa ja lohtua. Myös minulta on kysytty vointia ja kieltämättä se tuntuu todella kivalle. Vaikka edelleenkin koen, että olen päässyt omien oireideni ja kausieni kanssa todella helpolla moneen muuhun verrattuna, niin silti tuo pieni kysymys tuntuu todella mukavalle. Varsinkin jos kysyjä vielä jää kuuntelemaan vastauksenkin.

Työkalut ja opittu teoria kovaan käytäntöön

Olen sittemmin tehnyt omassa elämässäni suhteellisen lyhyessä ajassa isoja muutoksia ja muurien murtamisia. Kaikki ne ovat kannattaneet. Niistä on poikinut paljon hyvää: ymmärrän itseäni paremmin, samoin ymmärrän myös muita paremmin. Olen rennompi ja olen enemmän oma itseni. Alan pitkästä aikaa tuntemaan aitoa oikeaa onnellisuutta ja iloa. Pahat masennuskaudet ovat loistaneet poissaolollaan jo tovin, vaikka sillointällöin eteen asettuu jotain, joka käy ahdistamaan pirusti. Olen yrittänyt opetella välttelemään niitä parhaani mukaan, kuitenkin aika-ajoin varovasti itseäni haastaen. Tiedän jo ennakkoon minua ahdistavat tilanteet ja osaan hiukan valmistautua niiden kohtaamiseen. Se on ollut (ja tulee vastakin olemaan) työn ja tuskan takana, mutta tässä(kin) asiassa kova työ palkitaan ruhtinaallisesti.

Ympärilläni on liuta ihmisiä, jotka ymmärtävät minua, kuuntelevat minua, keskustelevat kanssani ja ovat läsnä. Olen pystynyt vihdoin liikkumaan elämässä eteenpäin, käymään ulkona rohkeammin, ottamaan isompia askeleita ja pitämään päätäni pystyssä minne ikinä menenkin. Tunnen itseni paremmaksi ja terveemmäksi kuin mitä olen ollut pitkään aikaan. Olen iloinen siitä, että kaikki terapiasta saatu hyöty ja itse tehty ajatus-, pohdinta- ja tutkiskelutyö alkaa kantamaan hedelmää ja pystyn oikeasti suuntaamaan elämässä eteenpäin. Saattaa jopa olla, että olen käynyt treffeilläkin. Pikkuhiljaa minulla alkaa olemaan hyvä olo itsestäni. Tai ainakin parempi. Täysin kunnossa en voi edelleenkään sanoa olevani. Arvokas terapiatyö on käytännössä vasta alkanut. Pahin voi hyvinkin olla vielä edessäpäin.

Musiikin tuoma vertaistuki

Tätä kirjoittaessa alkaa päässä väkisinkin pyörimään Mokoma-yhtyeen loistava Irti-kappale. Laitanpa sen lyriikat tähän alle, jos biisi ei ole ennestään tuttu.

”En tiedä mistä pidän
Mistä unelmoin
Olen unohtanut mitä sydän tahtoo

Olen tehnyt mitä pitää
Kuten kuuluukin
Nyt ihmettelen ketä oikein palvoin

Väki pyörii pyörässä
Ja tässä väkipyörässä
On hampaat jotka unelmia kalvaa

Ja minä väkipakolla
Yhteen puren hammasta
En alistu nyt enää väenvaltaan

Tehkää tietä sillä olen irti
Enkä väistä enää ketään
Olen päässyt eroon kahleistani
Enkä pelkää enää mitään

Joka liitos natisee
Käy höyry korvista
On aika laittaa lauseelle piste

Uusi virke alkakoon
Se soikoon uljaana
Ihmiskunnan uusi alkukaste

Päämääräkö sen määrää
Missä määrässä
Määränpäässä joku päätäni jo määrää

Tehkää tietä sillä olen irti
Enkä väistä enää ketään
Olen päässyt eroon kahleistani
Enkä pelkää enää mitään

Tehkää tietä sillä olen irti
En väistä
En pelkää

Tehkää tietä sillä olen irti
Enkä väistä enää ketään
Olen päässyt eroon kahleistani
Enkä pelkää enää mitään”

Joskus sitä törmää kappaleisiin, joihin samaistuu mielettömän vahvasti. Tässä yksi sellainen. Tai oikeastaan koko ’Elävien Kirjoihin’ -albumi on sellainen. Kyseisen albumin teemana toimii vokalisti Annalan masennus ja sen päihittäminen. Voisi olla hyvä albumi kuunneltavaksi teemasta kiinnostuneille, vaikkei genre sataprosenttisesti iskisikään?

Ja sitten se onnellinen loppu

Loppukaneetiksi tiivistän seuraavaa: olen lakannut pitämästä itseäni muita parempana. Sen myötä olen parempi; monellakin eri tavalla. Takana on sysimustia viikkoja ja kuukausia, mutta pimeää seuraa aina valo. Nyt ollaan vahvasti jo valon puolella enkä kanna murhetta siitä, että jossain vaiheessa taas synkkenee. Nautin, olen ja ennenkaikkea elän ennenkuin taas pimenee. Niin yksin kuin myös toistenkin kanssa.

Kas näin olemme päässeet onnelliseen loppuun. Kiitos kaikille, jotka olette olleet tällä tutkimusmatkalla ja tässä tarinassa mukana. Tulen vielä tarvitsemaan teitä jatkossakin, mutta tiedän myös, että olette siinä aina kun teitä tarvitsen.