(Julkaistu alun perin Juuson Mielijohteesta -blogissa 19.9.2019)

Oli syyskuun 19.päivä ja vuosi 2018. Teimme pitkäaikaisen hoitosopimuksen psykoterapeuttini kanssa. Siitä lähtien olen käynyt yksi tai kaksi kertaa viikossa 45 minuuttisissa istunnoissa puhumassa tunnoista ja käymässä keskustelua. Ennenkaikkea kuitenkin hoitamassa itseäni ja parantamassa oloani.

Vuosi on mennyt todella äkkiä. Siitä on nyt tasan vuosi, kun ensimmäisen kerran istahdin terapeutin penkkiin varsinaisen istunnon merkeissä. Olin tietenkin käynyt hänen kanssaan 45 minuuttisen ”tutustumiskäynnin”, jotta saisimme mielikuvaa siitä, että olisiko hänestä minulle oikeanlaista apua. Kävin tällaisella tutustumiskäynnillä kahden muunkin terapeutin luona, mutta he eivät tuntuneet minulle sopivilta. Tutustumiskäynnit terapeuteille ovat muuten omakustanteisia, eli niitä ei Kela korvaa, vaikka kuinka pyytäisit. Minun tapauksessani se oli 85 euroa per tutustuminen.

Ihan pikkuisen peräpeiliin vilkaisten

Pysähdyin toviksi ajattelemaan mennyttä vuotta ja katselemaan tapahtumia taaksepäin. Uskallan tarttua asioihin, vaikkakin osaa aiheista ja masennuksen syistä karsastan yhä edelleen. Millainen tämä vuosi on sitten ollut? Olenko haaskannut aikani ja rahani vai olenko kokenut terapiasta olleen oikeasti hyötyä? Tässä pientä katsausta aiheeseen.

Terapian alussa ongelmat olivat hyvin selkeät. Kärsin masennuksesta, alakuloisuudesta, epätoivon tunteesta, epäluuloisuudesta, unenpuutteesta, syömättömyydestä ja sen myötä fyysisestä jaksamattomuudesta. Itku oli todella herkässä eikä ilon aiheita oikein löytynyt lueteltavaksi asti. Terapeutin etsiminen oli prosessina todella raskas, vaikkakin omani löysin verrattain todella nopeasti. Tuuri kävi myös siinä, että pääsin aloittamaan säännöllisen terapian hyvinkin pian. Ensimmäiset istunnot olivat sitä, että itkun siivittämänä kertasin tapahtumia ja muutoksia itsessäni viimeiseltä puoleltatoista vuodelta. Ne olivat vaikeita kolmevarttisia, kun oli käytävä läpi kaikki se, joka sattuu.

Pikkuhiljaa asioista puhuminen helpottui, niiden syitä alkoi ymmärtää ja niitä oppi jopa tavallaan käsittämään. Osa muutoksista linkittyy näin jälkeenpäin ajateltuna hyvinkin loogisesti joihinkin varhaisempiin tapahtumiin elämässäni ja olemme käyneet istunnoilla paljon asioita myös lapsuudestani. Linkkejä löytyi runsaasti ja osaa niistä käymme edelleenkin läpi.

Avautuminen on avain paranemiseen

Olen ollut töistä sairauslomalla kerran psyykkisten syiden takia. Se oli vuoden 2018 kesällä, kun koko masennus-ahdistuneisuus-avioero -homma oli vireillä ja sai alkunsa. Tämän vuoden aikana on kuitenkin ollut useita aamuja/päiviä, kun olisi tehnyt mieli vain jäädä tuijottamaan seinää makuuhuoneeseen, kun en tahtonut kyyneliltäni jaksaa tehdä mitään. En kuitenkaan halunnut antaa periksi, sillä tiesin että työssäkäyminenkin on minulle terapeuttista tekemistä. Pääsin kotinurkista pois päivän ajaksi sellaisen touhun äärelle, jossa ”viihdyin”. Lisäksi minulla oli seuranani työtoverit, joiden kanssa viihdyin hyvin. Töiden parissa sai ajatuksiakin pois kaikesta pahasta. Tämä tottakai tarkoitti sitä, että työpäivän jälkeen kotona ajatuskasat saattoivat iskeä päälle kaikki kerralla.

Terapeutin ja työn lisäksi korvaamattoman suurta apua olen saanut myös lähipiiriltäni sekä ystäviltäni. Olen saanut ymmärrystä, jos olen joutunut jotain jättämään väliin tai perumaan, koska en yksinkertaisesti ole vain pystynyt. Olen yrittänyt selittää, että miksen jaksa tai pysty juuri nyt tähän pyydettyyn toimeen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se selitteleminen on täysin turhaa. Se on aikalailla itsestään selvää, että miksi en pysty tai jaksa. Mutta kaikki eivät sitä hyväksy. Kaikki eivät ymmärrä, että se jaksamattomuuden puute ei ole sama asia kuin laiskuus. Tai että pystymättömyys ei ole sitä, ettenkö haluaisi tai osaisi. Psyyke vain painaa siinä määrin jarrua, että sille ei yksinkertaisesti mahda mitään.

Olen toistaiseksi pärjännyt myös ilman lääkitystä. Hakeutuessani lääkärin pakeille kaiken alettua oli puheena, että jos uniongelmat eivät katoa, niin minulle voitaisiin määrätä pieni määrä mielialalääkettä otettavaksi nukahtamisen ja nukkumisen helpottamiseksi. Halusin kuitenkin kokeilla ensialkuun melatoniinilla, jota en sitäkään ole aiemmin elämässäni juuri käyttänyt. Parin eri vahvuisen melatoniinin jälkeen löysin itselleni sopivan ja sen avulla pääsin pahimmista ongelmista yli. Nyt nukkuminen ja nukahtaminen onnistuu jo ilmankin.

Muutokset puhuttavat – sekä hyvässä että pahassa

Miten sitten muut alussa minua vaivanneet ongelmat? Epäluuloisuus, huono itsetunto ja -luottamus, alakuloisuus tai fyysinen jaksamattomuus? Syöminen on tuottanut edelleenkin toisinaan ongelmia, kun jotain huolia on mielen päällä. Silloin vain yksinkertaisesti ei tee mieli syödä vaikka kuinka nälkä olisi. Painoni on heitellyt ylös ja alas, mutta jos verrataan vuoden takaiseen tilanteeseen, niin voin erittäin hyvin. Painoni on palannut kutakuinkin normaaliksi. Ruokavalion suhteen muutoksia on tapahtunut niin tietoisesti kuin myös huomaamatta: punainen liha on käytännössä jäänyt kauppaostoksista pois. Valmistan enemmän kasvis- ja kalaruokia kuin aiemmin. Juon enemmän ja pitäisi juoda vieläkin enemmän. Vettä siis. Nämä muutokset ovat olleet monessa mielessä positiivisia. Punaisen lihan poisjättäminen on tehnyt vatsa- ja suolistovaivoilleni todella hyvää. Riistalihaa syön edelleen, mutta vältän parhaani mukaan tehotuotettua lihaa. Tähän liittyy tottakai myös idealistinen ja periaatteellinen puoli.

Epäluuloisuus ja huono itsetunto sekä -luottamus vaivasivat minua yli puolen vuoden ajan terapiassa. Ne olivat lähes jatkuvasti puheenaiheena ja niihin palataan edelleenkin säännöllisen epäsäännöllisesti. Tuntui, ettei elämässään oikein onnistunut missään ja kaikki oli aina vain sitä yhtä ja samaa. Tuntui, etten ollut yhtään mitään tai että ei minusta ole mihinkään. Tässä on tapahtunut iso muutos. Olen kääntänyt tilannetta niin, että jokainen pienikin muutos, tavoite johon olen päässyt tai onnistuminen on kuin lottovoitto tai jotain vieläkin parempaa. Iloitsen pienien tavoitteiden saavuttamisesta ja onnistumisista. Vaikka kyseessä olisi vain kaksi päivää korissa odottaneen pyykkivuoren hoitaminen, niin saatan itsekseni tanssien juhlistaa sitä, kun ne roikkuvat pyykkitelineessä puhtaina pitkän jahkailun päätteeksi. Yhtäkkiä elämässäni onkin paljon onnistumisia ja pystyn yllättävän paljoon, kun vain annan itselleni sen mahdollisuuden, aikaa sekä joustoa.

Muille normipäivä, minulle lottovoitto

Kaikki eivät sitä ymmärrä. He ovat tottuneet suorittamaan ja hoitavat perusaskareet kaiken muun ohessa. Heiltä tulee kommenttia, että ”no vau, olipa iso juttu just joo” tai ”noni, sait sinä nyt edes jotain sitten tehtyä”. Nämä suodatan pois. Jokaisella on oma rytminsä, tahtinsa ja energiansa tehdä asioita. Minä riemuitsen omista pienistäkin onnistumisista, koska jos en näkisi niissäkään mitään hyvää, niin mitä järkeä olisi edes yrittää?

Mitkä asiat tuottavat sitten vielä vuoden jälkeen haasteita? Arkisten asioiden kanssa pärjääminen ja jaksaminen, asioiden aikaansaaminen ja hyvinkin yksinkertaisten asioiden hoitaminen. Esimerkkeinä ulos lenkille lähteminen, kotitöiden tekeminen (tiskaaminen etc.), puheluiden soittaminen ja ikuisten muistettavien asioiden hoitaminen ilman, että niitä on vain lykännyt ja lykännyt. Post-It -lappujen pinokin oli huolestuttavan paksu, kun kaikki tehtäväksi aiotut, mutta silti jatkuvasti tekemättömät asiat ja askareet vain kasaantuivat tuottamaan entistä enemmän harmaita hiuksia ja päänvaivaa. Paras ratkaisu tähän oli heittää koko nivaska roskiin, ottaa puhdas lappu ja antaa itselleen armoa askareiden suhteen. Vain pari pientä juttua, ei liian kiirettä eikä mitään paineita.

Oma ongelmani on edelleenkin se, että koetan suunnitella koko viikon toimet, askareet, velvollisuudet ja hoidettavat aina kerralla. Rakennan viikko-ohjelmani lähes tuntitasolle ja niin täyteen kuin suinkin mahdollista. Tämä tuo tullessaan stressin, ahdistuksen ja lopulta paniikki-/ahdistuskohtauksen, joita on ollutkin useita. Tämä taas johtaa siihen, että esimerkiksi ystävien ja kavereiden kanssa sovittuja tapaamisia, menoja tms. joutuu perumaan, joka sekin aiheuttaa omalla tavallaan ahdistusta ja alakuloa; ”en pystynyt pitämään lupaustani”, ”hän tätä varmasti jo niin odotti”, ”jouduin tuottamaan pettymyksen” ja niin edelleen.

Tähän ei auta muu kuin yksinkertaisesti ottaa enemmän aikaa itselleen ja vähentää kaikkea tekemistä ja menemistä. Olen jo muutaman kuukauden koettanut antaa enemmän aikaa itselleni vain olemiseen ja rentoutumiseen, joka on aina ollut minulle jotenkin todella vaikeaa. Olen ollut liian suorituskeskeinen ihminen aivan liian kauan. Olen suorittanut, koska olen ajatellut sen tuovan minulle arvostusta ja rakkautta. ”Vau, tuo on todella aikaansaava ihminen. Mahdottoman ahkera ja tunnollinen!”, kuuluu päässäni kun ajattelen että mitä kaikkea voisinkaan viikon aikana tehdä, jos en esimerkiksi käytä iltaani telkkarin äärellä istumiseen tai nuku 15 minuutin torkkuja töistä tultuani.

Koko ajan kohti parempaa, vaikka muutaman mutkan kautta

Teksti rönsyilee hiukan, tiedän sen. Yritän miettiä viimeistä vuotta terapian kannalta, mutta huomaan poikkeavani hiukan aiheesta. Mutta näin se on minulla terapiassakin mennyt: olemme alkaneet käsitellä aihetta X, jotenkin löytyy aasinsilta aiheeseen Y ja sitten tulee mieleen vielä asia Z. Lopulta istunnon päätteeksi tajuan kuitenkin, että elämäni vaihe W on linkki, joka muodostaa yhtälön W = X+Y+Z. Asiat punoutuvat tavallaan toinen toisiinsa, muttet vain itse sitä ymmärrä. Siinä terapeuttini on ollut kultaakin kalliimpi: hän osaa esittää kysymyksiä, joiden avulla saan itse tapahtumista kiinni ja lopulta ymmärrän, että mitä on tapahtunut, miksi ja mihin se on johtanut. Ja koen suurta onnistumisen riemua tämän ymmärtäessäni.

Olen edelleen yrittänyt tarjota puheapua ja vertaistukea samassa tai samankaltaisessa tilanteessa oleville. Hiukan oli kyllä tätäkin hillittävä (tai oikeastaan se oli lopetettava hetkeksi tyystin), sillä huomasin ottavani muiden ihmisten ongelmia omille harteilleni. Aivan kuin minä olisin juuri se henkilö, jonka tämä kaikki pitäisi hoitaa ja joka pystyisi parantamaan jokaisen sairastelevan mielen ja sielun. Heille kaikille tahdon sanoa, että olen pahoillani, jos olen vaikuttanut toisinaan välinpitämättömälle. Kyse on siitä, etten yksinkertaisesti pysty olemaan avuksi kuin kuuntelemalla. En tahdo ottaa muiden ihmisten murheita omakseni. Murheita minullakin olisi yllinkyllin eteenpäin jaettavaksi. Kuuntelen ja keskustelen kyllä oman jaksamisen rajoissa, mutta pelastajaksi minusta ei ole. Sitten kun olen saanut omat voimani takaisin voin alkaa taas parantamaan maailmaa ympärilläni.

Kaiken kaikkiaan tilanne ei ole niin huono kuin mille se välillä tuntuu. Saan tarvitsemaani hoitoa ja olen päässyt varmasti kaikkein pahimpien ongelmien yli alkuahdistuksen ja -vaikeuksien jälkeen. En osaa tietenkään sanoa tulevasta vielä mitään. En tiedä, vaikka kulman takana odottaisi jotain, joka romahduttaa minut vieläkin alakuloisempaan tilaan kuin missä olin terapian alkaessa. Siihen asti aion kuitenkin tanssia itseni kanssa joka kerta kun olen vienyt roskat, soittanut sen tarpeellisen puhelun tai tiskannut astiat ”ajallaan”.

Iloa ja valoa ihmiset! Älkää luovuttako. En minäkään luovuta.