(Julkaistu alun perin Juuson Mielijohteesta -blogissa 8.3.2020)

Olen viime blogikirjoituksen jälkeen ollut jo aloittamassa useita eri kirjoituksia terveydentilastani ja ajatuksistani, mutta lopulta päätynyt joko jättämään ne kesken tai tyystin poistamaan ne. Niissä ei oikein ollut mitään selkeää punaista lankaa enkä nähnyt niitä tarpeellisiksi. Nyt olen kuitenkin aika varma siitä, että tällä tekstillä on tarkoitus ja se välittyy myös teille. Ynnään tähän myös hiukan asioita noista kesken jätetyistä tai jo poistetuista teksteistä, sillä näiden kaikkien välille on olemassa aasinsiltoja.

Aika alkaa luomaan muutosta

Ensimmäiseksi: hitto, että mä olen saanut terapian kautta tehokkaita ja hyviä työkaluja elämässä pärjäämiseen. On lukematon määrä asioita, jotka eivät voi jatkua sellaisina kuin ne ovat olleet tähän asti. Nämä asiat ovat periaatteita, ajatuksia, toimintatapoja ja -malleja. Elämä ei todellakaan ole niin mustavalkoista kuin mille se on näiden edellämainittujen asioiden takia tuntunut. Olen vuosikausia kasvanut ja elänyt täysin väärät toimintamallit päässäni ja olen vain sokeasti pitänyt niistä kiinni koskaan varsinaisesti kyseenalaistamatta niitä millään tavalla.

En kauhean tarkasti tahdo (ainakaan vielä) kaikkia niitä avata, mutta heitettäköön ilmoille esimerkiksi seuraavanlaisia oivalluksia:

  • Minulla on väliä. Minä olen arvokas ja tärkeä
  • Minun ei ole pakko tehdä kaikkea mitä minulta pyydetään (on tärkeää oppia sanomaan myös ”ei”)
  • Kukaan ei odota minulta mitään. Tai jos odottaa, niin ei minun ole sitä pakko täyttää
  • Minun ei tarvitse olla täydellinen tai osata aivan kaikkea
  • Joku voi ihan vilpittömästi haluta tehdä minun vuokseni jotain ilman, että siihen sisältyy jokin taka-ajatus tai juoni
Ensin minä, sitten muut

Kuten olen aiemmissakin kirjoituksissani tuonut ilmi olen käyttänyt todella paljon resursseja sekä omaa jaksamistani siihen, että ympärilläni olevat voisivat itse paremmin. Olen antanut paljon omastani muille ja se on monta kertaa kostautunut minulle itselleni. Eikö hyville ihmisille tapahdukaan hyviä juttuja? Miksi minulla kaikki alkoi mennä päin persettä, vaikka tein hartiavoimin töitä toisten eteen?

Juuri sen takia. Kuvitellaan lentokoneen pakkolaskutilanne: happinaamarit tipahtavat esiin. Aina ensimmäisenä laitetaan se oma naamari omille kasvoille ja vasta sen jälkeen toisille. Näin minulle on tolkutettu niin neuvolapsykologin kuin myös psykoterapeutinkin toimesta. Minussa vaan taitaa olla sen verran jonkinlaista jääräpään vikaa, että vasta nyt alan oikeasti uskomaan sitä ja ennenkaikkea noudattamaan sitä.

Tämän lisäksi on paljon muitakin muutoksia, joita olen itsessäni tehnyt terapiatyökalujen avulla. Suhtaudun moneen asiaan hyvin eri tavalla kuin aiemmin, välttelen täysin tietynlaisia tilanteita ja tapoja, koetan nähdä asioissa aina sen valoisimman puolen, tiedostan mitkä asiat ovat minulle hyväksi ja mitkä eivät ja käyn rohkeasti elämässäni yhä edelleen minua riivaavia ongelmakohtia vastaan.

”Sä et ole yhtään oma ittes!”

Kyllä, moni läheinen on huomannut jo muutoksen tapahtuneen. Moni on myös heittänyt jo hyvin legendaariseksi muodostuneen kommentin: ”Mitä sulle on tapahtunu? Sä et oo enää samanlainen ku ennen.”

En niin. Olen parempi. Voin paremmin. Olen tehnyt henkilökohtaisella tasolla niin helvetinmoisen työn ja uudelleenrakennusprojektin, että välillä hämmästelen itsekin, että kuinka olen jaksanut kaiken tähänastisen ja että kuinka olenkin tähän pisteeseen päässyt.

Ja sen sijaan, että olisin jäänyt odottelemaan jonkun toisen palkitsevan minut tästä tehdystä työstä, päätin palkita itseni ruhtinaallisesti: kahdella uudella tatuoinnilla. Somesta saattoikin moni huomata ottamani kuvat, mutta laitanpa ne taustatarinoineen vielä tähänkin.

”Vegvisir – riimukompassi

’Tienviitta’ tai ’tienmerkki’. Uskomuksen mukaan sen kantaja löysi aina perille, vaikka läpi myrskyn merellä tai läpi huonon sään maalla, vaikka ei edes ollut varma määränpäästään.

Minulle tämä vegvisir on palkinto siitä matkasta, jonka olen masennusdiagnoosin saamisen jälkeen tehnyt. Puolitoista vuotta terapeutin sohvaa kulutettuani olen vahvempi kuin koskaan ja voin paremmin kuin koskaan. Olen kulkenut oikeaan suuntaan. Ja kompassin myötä matka oikeaan suuntaan jatkuu, vaikka matkalla joutuisin myrskyyn tai huonon sään uhriksi. Terapia jatkuu edelleen ja olen siitä aivan helvetin iloinen. Mutta tässä vaiheessa, kun uskallan tuulettaa voivani aivan vitun hyvin, koen tarpeelliseksi palkita itseäni tästä kaikesta. Suuntana ”uusi ja parempi minä”.”

”Dagaz-riimu

Päivän, aamunkoiton ja auringonnousun riimu. Dagaz symboloi edistystä, kehitystä ja muutosta, joka voi olla dramaattinenkin, mutta yleensä Dagaz lupaa uutta ja parempaa. Liittyyhän päivänpaiste elämään ja valoon, joka on tärkeää niin kasveille, eläimille sekä ihmisille, jotta jaksaisimme kukoistaa ja nauttia elämästä.

Minulle Dagaz edustaa juurikin kehitystä ja muutosta. Poistumista siitä vanhasta minästä, jonka vuoksi olen nykyisessä tilanteessani diagnoosin saaneena ja terapia-asiakkaana. Mutta myös sitä uutta minää, jonka ansiosta olen tässä nykyisessä tilanteessa painamassa kovaa vauhtia kohti uutta ja parempaa. Tämä on minulle palkinto siitä, että ymmärrän lopulta mikä on minulle hyvästä ja mitkä asiat taas eivät. Minulla on tarvittavia työkaluja rakentaa tulevasta parempaa, vaikka perustuksissa olisikin mätää.”

Olen äärimmäisen ylpeä päätöksestäni palkita itseni. Näillä tatuoinneilla on minulle iso merkitys ja lopulta päätös niiden ottamiseen tuli todella spontaanisti. Muistakaa palkita itseänne ja antaa omille tekemisillenne arvoa!

Voisiko aina tehdä asiat tarkkaan ja harkitusti?

Spontaanius ei ole koskaan ollut niitä kaikkein vahvimpia osaamisiani, vaan kaikkea on täytynyt aina harkita helvetin tarkkaan, pitkään ja kauhean järkevästi. Enää ei jaksa. Eikä varsinkaan pysty. Järkeilyllä ja saatanallisella ylianalysoimisella kuormittuvat aivot ja mieli ja sen jälkeen koko homma jää tekemättä. Sitten on vain aivan helvetin väsynyt ja harmissaan, kun ei sit lopulta tullutkaan jotain tehtyä.

Spontaaniuden ohella toinen tärkeä asennemuutos on niin sanottu ”vittu, katotaanko?” -asenne. Joku sanoo sulle, että ”ei sellainen ole mahdollista” tai ”ei tuollaista voi tehdä” tai jotain muuta vastaavaa. Kuuntelet siinä aikasi ja sitten tuumaat vaan mielessäsi: ”vittu, katotaanko?”. Ja kas kummaa, se saattoikin olla ihan mahdollista tai silleen ehkä pystyikin tekemään. Oma pää ja oma tahto ratkaisee asioita tässä maailmassa helvetisti. Sitä on vain uskallettava käyttää. Tämä on ollut minulle todella arvokas oppitunti.

Muutos voi merkitä myös luopumista

Yksi isoimmista periaatteista, joista olen opetellut luopumaan on se, että ihminen olisi arvokas vain silloin kun se tekee paljon. Pitää olla työ, jolla tappaa itsensä ja vapaa-aika täytyy täyttää kaikenlaisella lisätekemisellä. Paikoilleenjääminen on heikkoutta ja laiskuutta, eikä kukaan pidä sellaisista. Paskan marjat! Kukaan ei kestä särkymättä sellaista. Ei kukaan. Periaatteena täytyy ennemminkin olla se, että olen arvokas vaikken joka v*tun päivä mitään tekisikään. Leipätyö on ihan riittävä rasite arjessani: se pakottaa minut heräämään ennen sian pieraisua aamuisin, se tuottaa toisinaan stressiä ja murhetta ja sitä on pakko tehdä. Toki minulla on sivutoimista yrittäjyyttä hyvin pienessä määrin sen lisäksi, blogitouhut vielä siihenkin päälle. Mutta vielä tilanne muuttuu. Vielä minä pääsen tilanteeseen, jossa työ on mieluista, siitä saa paremman korvauksen, vapaa-aikaakin on enemmän ja käytän sitä mielekkäisiin asioihin. Pieni pala kerrallaan, rohkea askel toinen toisensa jälkeen.

Vielä sananen periaatteista, toimintatavoista ja toimintamalleista. Törmäsin netissä kirjoitukseen, joka minun oli pakko ottaa talteen. Se ei ole siis minun kirjoittamani, mutta se iski minuun noin tuhannen vasaran voimalla ja tuntui kuin se olisi kirjoitettu joko minusta tai että teksti olisi minun kirjoittamani. Se teksti menee seuraavasti:

Korjaukset siltä osin, etten ole 41-vuotias ja äitini ei ole kuollut. Mikä järjettömintä, niin olin näistä asioista vielä käynyt keskustelua ja puhunut edellisenä iltana ystäväni kanssa. Heti seuraavana päivänä silmieni eteen avautui noin osuva kirjoitus. Tämä oli jälleen niitä hetkiä, kun uskoni kohtaloon vain vahvistuu.

Elämäsi suurin työmaa olet sinä itse

Olen oppinut viimeisien kuukausien aikana myös, että mikään paikka maailmassa ei ole niin pelottava kuin oma pää ja oma mieli, silloin kun synkkyys sen valtaa. Ajatuksia on todella vaikea päästä pakoon, yksin on mahdotonta olla ja selvitä, mutta sosiaalisuus kuluttaa nopeasti virrat itsestä. Mikään ei oikein ole hyvä. Paitsi terapia. Se auttaa aina. Puhuminen ja vastavuoroisesti kuunteleminen.

Kuten entinen kollega tapasi sanoa: ”tästäkin me selviämme kuin ihmeen kaupalla”. Kyllä minä uskon, että nyt kun suunta on näin selkeä, elämänkorjaustyökalut roikkuvat vyötäisillä ja mieli on kirkkaampi kuin aikoihin, niin tästä selvitään vaikka mitä tulisi.

Ai mitä? Ettei välttämättä selvitä?

Vittu, katotaanko?!?