Täytän tänä vuonna 40 vuotta. Loppuvuodesta vasta, mutta kyllä tuo rajapyykki jo alkaa silmissä hieman kiiltelemään. Ennen kaikkea se alkaa kuitenkin iskemään tajuntaani, eikä mitenkään ihan vähän.

Havahduin viime vuoden loppuneljänneksellä siihen, että mielessäni myllertää monellakin tapaa. Olin todella tyytymätön omiin elämäntapoihini, ympäröivä maailma lähinnä suututti, ihmisten välinpitämättömyys ja negatiivisuus hämmästytti ja ärsytti, maailmanmeno ylipäänsä alkoi vaikuttamaan ja tuntumaan jotenkin sellaiselle, etten tahdo asua ja elää tällä pallolla kohta enää ensinkään. Ihmisiltä tuntui kadonneen kaikki empatia ja myötätunto, kukaan ei sanonut ääneen mitään hyvää ja positiivista ja kaikilla tuntui asiat olevan aina vain huonommin ja huonommin. Se ympäröi minut ja tunsin oloni raskaaksi ja äärimmäisen ahdistuneeksi. Olin itsekin vihainen ja nimenomaan siitä syystä, että kukaan ei näe tai sano mitään hyvää; pelkkää pahaa ja p*skaa vaan.

Vuodesta 2017 lähtien olen tehnyt töitä oman mieleni kanssa. Silloin alkaneet ensimmäiset selkeät masennukseen viittaavat oireet herättivät hakemaan apua ja samalla aloitin esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisen. Vuonna 2018 burnoutin, keskivaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön diagnosoinnin myötä aloitettu psykoterapia antoi kaikelle itsetutkiskelulle superboostin ja vaikka terapia on sittemmin jäänyt (toivottavasti saan jatkaa sitä vielä jossain vaiheessa), niin kaikki työkalut ja opitut asiat jylläävät mielessäni päivittäin. Vuosien saatossa säikähdin ja surin myös sitä, että kuinka palasiksi olin oman itseni hajoittanut aina uudessa parisuhteessa toisen vuoksi ja uusissa työporukoissa, jotta kelpaisin ja olisin tärkeä. Hautasin oman itseni kaiken sen alle mitä koin että toinen tahtoisi minun olevan tai mitä minusta tarvittiin. En kyennyt luomaan omaa identiteettiä ollenkaan ja olen huudellut taas viime aikoina sen perään. En täysin tiedä kuka olen ja mitä tahdon. Miellyttäjäpersoona oli vienyt voiton reilulla niskalenkillä aidosta minästäni.

Olen (ainakin omasta mielestäni) kuitenkin onnistunut muuttamaan monia toimintatapoja itsessäni; tapoja, joista en pitänyt ja joiden ”haitallisuudesta” tulin vahvasti tietoiseksi. Joku maalaisi tätä kliseisesti niin, että ”olen nyt muuttunut mies” tai ”halusin olla itse se muutos, jonka tahdoin maailmassa nähdä”. Näinhän Gandhi on joidenkin lähteiden mukaan sanonut (periaatteessa sanoi, mutta eri tavalla). Tuossa lauseessa on kuitenkin perää ja olen sen iskostanut itseeni aika syvään. Lisäksi heräsin siihen, että kyllähän minulla täytyy oikeasti olla asioita, joista olen kiinnostunut ja joita haluan toteuttaa ja että olen oikeasti oma itsenäinen ihmisolento enkä vain jatke toisille. Ja että vaikka muu maailma keskittyisi kaiken paskuuteen, niin ei minun ole pakko niin tehdä. Voin keskittyä hyviin ja positiivisiin asioihin, keskittää huomiotani itselleni tärkeisiin asioihin ja ihmisiin ja viis piitata siitä, että mitä muut tekemisistäni ovat mieltä. Voin tehdä oman osani positiivisen energian vahvistamiseksi. Ja mikä parasta: tästä hyötyisi myös lähimmäiseni (ei kai hyvinvoiva ihminen ole kellekään koskaan ollut uhka, eihän?). Tyhjästä kannusta kun ei laseihin kaadella.

Tällaisista identiteetin ongelmista olen kirjoittanut itseasiassa jo 2019 tämän blogin edeltäjässäkin.

Ichigo ichie

Toinen ajatus, jonka olen iskostanut syvään ja josta saan osittain kiittää tätä ”neljänkympin kriisiäni” on peräisin Héctor Garcían ja Francesc Mirallesin teoksesta ’Ichigo ichie – hetkessä elämisen taito japanilaisittain’. Suuren vaikutuksen teki myös samojen tekijöiden teos ’Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain’. Japanilainen elämänkatsomus ja filosofia selkeästi resonoi tähän ”muutoksen äärellä” olevaan minuuteen isosti ja tuosta ensinmainitusta teoksesta alkoi selkeästi jokin pyörä pyörimään mielessäni. En minä munkiksi ole ryhtymässä enkä buddhalaisuuteen kääntymässä. Eikä kyse ole mistään valaistumisen tarpeesta tai uskoon tulemisesta muutenkaan; mittani vain tuli täyteen ja on korkea aika tehdä muutoksia oman itseni vuoksi. Tahdon osata jälleen nauttia pienistä, mitättömän oloisista kauniista hetkistä, jotka herkästi menisivät hektiseltä ihmiseltä kokonaan ohi.

Englanninkielisen painoksen onnistuin tuurilla löytämään Vintedistä, suomenkielisen haku jatkuu edelleen

Kuuntelin kirjan aivan tammikuun alussa Storytel-äänikirjapalvelusta. Sitten kuuntelin sen uudelleen kahdesti vielä tammikuun lopussa. Sittemmin olen yrittänyt etsiä teosta fyysisenä painoksena omaan kirjahyllyyn laitettavaksi. Tiedän kuuntelevani teoksen vielä useammankin kerran, kunnes saan sen fyysisenä omaan hyllyyn (ei ihan kaikkein helpoin kirja löytää).

Kun negatiivisuus ja ahdistuneisuus ympäröivät minut viime vuoden lopulla kieltäydyin parhaani mukaan lähtemästä siihen millään tapaa mukaan; pyrin ajattelemaan positiivisemmin, antamaan enemmän kehuja ja positiivista palautetta sekä myös osoittamaan arvostukseni ja kiitokseni selkeämmin. Heitin roskiin naiivin kiltteysajatukseni, joka perustui siihen että ”koska autan häntä tällä ja tuolla tavalla, niin hänen tulee auttaa myös minua samalla tai jollain muulla tavalla”. Käänsin ajatukseni niin, että teen itse hyviä tekoja sen mukaan mitä sydän sanoo ja jokainen tehkööt oman sydämensä mukaan myös. Hyvää seuraa aina hyvä ja mehän olemme kuitenkin kaikki erilaisia. Jokainen tyylillään. Toksisesti positiivinen en tahdo olla.

Memento Mori

’Carpe Diem’ -fraasista on tullut yksi ihmiskunnan historian ylihuudetuimmista ja sitä myöten inflaatiota kärsineimmistä fraaseista. Siinä on kuitenkin pointtinsa. ’Carpe Diem’ on saanut ikävähkön leiman olla bilettäjien, extremeharrastajien ja sohvatyynyjen voimalause, vaikka sen kaiku ulottuu lopulta paljon syvemmälle kuin vain seuraaviin bileisiin tai siihen hetken päästä hypättävään benjihyppyyn. Japanilaisten ’ichigo ichie’ kulkee hiukan samaa polkua, mutta antaen pohja-ajatukselle lisää kauneutta ja herkkyyttä. Karkea suomennos tälle lauseelle voisi olla ”yksi hetki, yksi kohtaaminen”: jokainen hetki on ainutlaatuinen eikä toista samanlaista tule koskaan. Siksi sillä on merkitystä ja siksi sitä tulee arvostaa.

Yksi myös isosti omaan mieleen noussut, hiukan edellämainittuja ”raffimpi” on antiikin Kreikan ajoilta peräisin oleva stoalainen muistutus ’Memento Mori’ (suomeksi ’muista kuolevaisuutesi’). Jokainen kerta jonkin asian äärellä voi olla viimeinen kerta kun niin teet. Tämä antaa tosi isosti perspektiiviä sille, että millaisten asioiden antaa omaan elämäänsä ja itseensä vaikuttaa ja mihin kaikkeen tahtoo aikaansa käyttää tai tuhlata. Pätee myös ihmisiin: onko ihmissuhde, joka ei anna itselle mitään, oikeasti säilyttämisen tai ylläpitämisen arvoinen? ’Memento Mori’ -ajatukseen nojaten olen asettanut puhelimeni lukitusnäyttöön ”elämäni kalenterin”, jossa elämäni on kuvattu pisteinä. Yksi piste vastaa yhtä viikkoa elämässäni ja pisteitä on 90:een vuoteen saakka (ehkä hiukan optimistinen elinajan odote, mutta I kinda like it). Laskuri päivittyy sitä mukaa kun viikot vaihtuvat. Jos kiinnostuit, niin tsekkaa The Life Calendar.

Olen myös ymmärtänyt, että minun on päästävä tavastani takertua pelkoon ja sen herättämään ahdistukseen. Olen hiljalleen oppinut ajattelemaan paljon positiivisemmin monesta asiasta ja lakannut stressaamasta täysin mitättömiä juttuja. En missään nimessä elä minkäänlaisessa ilokuplassa, ole aina huoleton ja iloinen tai säntää suinpäin elämyksestä toiseen enkä ole mikään täydellinen esimerkki ihanneihmisestä. Stressaudun hetkittäin liian helposti edelleenkin. Tavoitteeni kuitenkin on, että tämä vuosi on se vuosi, kun annan itselleni mahdollisuuden opetella kaikkea edellämainittua, jotta seuraavat 40 vuotta sujuisivat hyvin erilaisissa ja toivon mukaan positiivisemmissa ja hyvinvointia tukevammissa merkeissä. Tänä vuonna aloitan ison tutkimusmatkan itseeni ja selvitän, että mikä ja mitä minä oikeasti olen. Karsin pois tekijät, jotka syövät elämästäni mielekkyyttä ja ne tekijät jotka tekevät hyvinvoinnistani pahoinvointia. Pyrin tuomaan elämääni lisää sitä mikä aidosti lisää hyvinvointiani (niin henkistä kuin fyysistä), tuottaa oikeasti iloa ja on minulle itselleni merkityksellistä. Koska jos en itse voi hyvin, en voi myöskään tehdä hyvää. Pahoinvointini vaikuttaa myös perheeseeni ja sitä en tietenkään tahdo.

Tämäkin menee ohi – this too shall pass

Myös yksi ajatus tai lause, joka on viime aikoina antanut todella isosti perspektiiviä ja tulee jäämään käyttööni loppuelämäni ajaksi on ’Tämäkin menee ohi’. Lause toimii sekä iloisten asioiden että myös ikävien asioiden kohdalla.

Ikävien asioiden sattuessa kohdalle voi aina lohduttautua siihen, että aika on ystävä ja ’tämäkin menee ohi’. Mikään kurjuus ei kestä ikuisesti. Iloisten ja ihanien asioiden parissa ajatus ’tämäkin menee ohi’ antaa taas sen kulman, että keskittyisinkö nyt tähän hetkeen sataprosenttisesti vai ottaisinko kännykän käteen kuitenkin ja vähän pläräisin jotain aivot harmaana. Noin niinkuin esimerkkinä.

Mieti: istut hyvien ystävien kanssa iltaa pitkästä aikaa, juttelette ja nauratte kunnolla ja kaikilla on selkeästi hauskaa. Tiedät, että tämäkin hetki menee ohi. Koska tulee seuraava samanlainen kerta? Vai tuleeko sellaista ollenkaan? Keskittyisitkö tähän hetkeen silloin täysillä vai annatko hetken lipua ohi miettiessäsi jotain menneitä tai murehtiessasi tulevaisuutta vai ohjaisitko keskittymisesi tyystin jonnekin bittiavaruuden syövereihin ja ”doomscrollailisit menemään” niinkuin huomista ei olisi?

Niinpä. Melko voimakas lause tuo ’tämäkin menee ohi’. Ainakin minuun se teki suuren vaikutuksen.

Syöpäinen some

Sosiaalinen media on ottanut liian monta isoa harppausta suuntaan, joka ei tue ainakaan minun henkistä hyvinvointiani. Tottakai itse määritän, että ketä seuraan missäkin palvelussa, mutta Meta esimerkiksi on muuttanut suuntaansa niin, että sekä Facebookin että Instagramin syöte nostaa esiin lähinnä mainoksia (näistäkin iso osa on ties mitä huijaussontaa), sponsoroituja julkaisuja ja postauksia ihmisiltä, joita en edes seuraa saati tunne. Alkuperäinen somen tarkoitus on täysin hukkunut ja huomaan kaipaavani sitä ajoittain kovastikin; oikeasti seuraamieni ihmisten kuulumisia ja julkaisuja sekä keskusteluja kavereiden ja ystävien kanssa. Ei tällaista enää ole isoissa someissa.

En myöskään hyväksy Metan toimintaa sen suhteen, että esimerkiksi tasa-arvoa edistävien tilien julkaisuja poistetaan tai estetään tai että luonnonsuojelujärjestöjen tilejä estetään täysin. Vain pari esimerkkiä nimetäkseni. Elon Muskin X-palvelusta en edes tähän ala sen enempää runoilemaan, kaikki ovat taatusti jossain yhteydessä nähneet tai kuulleet hänen natsisympatiansa. Myös ajatus siitä, että käyttäjän tiedot ovat kauppatavaraa ja niillä tehdään bisnestä saa minut voimaan pahoin. Joo, tietoni on taatusti myyty jo ja jokainen it-velho Kiinassa tietää kuka on Juuso ja mille se näyttää ja haisee, muttei minun tarvitse roikkua palveluissa, jotka tätä tekevät. Voin äänestää jaloillani.

Olen päättänyt, että tänä vuonna pyrin ratkaisuihin, jotka mitä enemmässä määrin irroittavat minut Metasta. Minun tapauksessani se tarkoittaa Facebookia, Instagramia sekä Whatsappia. Mainostamisen ja pakkosyöttämisen typeryys lukeutuu myös Microsoftiin ja oman henkilökohtaisen koneeni käyttöjärjestelmä vaihtuikin Windowsista Linuxiin (onneksi on vaihtoehtoja). Harkinnassa on myös Googlesta irtaantuminen ja vaihtoehtoisten palvelujen käyttö. Eurooppalaisiakin palveluja ja vaihtoehtoja on ja monet niistä ovat vieläpä turvallisempiakin eivätkä ne kerää käyttäjiensä tietoja kaupallisiin tarkoituksiin, saati heitä naamalle mainosroskaa. Avoin lähdekoodi kunniaan! Myös tekoälyn yleistyminen saa minut voimaan pahoin ja pyrin löytämään ratkaisuja, joissa kaikenlaisen AI-soopan tuputtaminen olisi täysin nollassa.

Kaikelle on vaihtoehtoja. On tosin äärimmäisen hyvä hetki myös pohtia, että onko jokaiselle palvelulle tarvetta edes löytää vaihtoehtoa? Onko ”tarpeellinen” palvelu sitä oikeasti vai voisiko elää ilmankin?

Nelikymppisen kapinahuuto – rage against the negativity

Monella osa-alueella koen, että elämäni vaatii melkoisen räjäyttämisen. Jos minulta kysyttäisiin, että olenko onnellinen niin vastaukseni olisi ”en”. En pidä itsestäni ollenkaan niin hyvää huolta kuin olisi tarpeen enkä anna itselleni arvoa siinä määrin kuin olisi aiheellista. Moni muu asia on paremmin kuin koskaan, mutta edelleenkään en ole itselleni riittävän korkealla sijalla listatessani elämäni tärkeimpiä asioista.

Kulutan liikaa aikaa katsellessani somessa ihmisiä tekemässä asioita joita tahtoisin itse tehdä. Kulutan liikaa aikaa plärätessäni asioita, joilla ei ole merkitystä tuon taivaallisen vertaa verrattuna siihen kaikkeen mitä minulla on ympärilläni ja mikä olisi oikeasti minua. Omistan liiaksi asioita, joita en muista edes olemassa olevan. Kaikki turha vie aikaa ja energiaa siltä mikä olisi oikeasti tärkeää, mieluista tai jopa se minun oma ”ikigaini”, eli syy nousta aamulla sängystä ylös (tässä vaiheessa vahva suositus noille aiemmin mainitsemilleni ”Ichigo ichie” sekä ”Ikigai” -teoksille).

Haluan olla ihmisten välisissä hetkissä enemmän aidosti läsnä, kuunnella ja keskustella enemmän ja sekä saada että antaa enemmän vuorovaikutustilanteissa. Tahdon kyetä heittäytymään tilanteisiin enemmän ja olemaan stressaamatta, että mitä joku toinen asiasta ajattelisi. Tahdon tehdä omannäköisiäni ratkaisuja, olivat ne sitten hyviä tai eivät. Tahdon kirjoittaa oman tarinani loppuun siitä näkökulmasta, että sain oman elämäni hallintanarut taas omiin käsiini ja aloin elämään minun näköistäni elämää, johon kuuluu vain minulle oikeasti tärkeitä asioita, tekemisiä ja ihmisiä.

Olen nimennyt tämän muutostarpeen neljänkympin kriisiksi. Se, että onko tällä mitään tekemistä oikeasti keski-ikäisyyden kanssa on loppujen lopuksi toisarvoista. Kriisini ei välttämättä ole ihan mitään stereotypisintä sorttia mitä olen keski-ikäisyydestä ymmärtänyt. Olen kuitenkin todella iloinen, että nämä ajatukset muutoksen tarpeellisuudesta ja oman elämän hallinnasta tulevat nyt eikä sitten kun olen 70-vuotias ja ties minkä vaivan kaatama ja haurastuttama. Sillä kaikkein paras hetki muutokselle oli eilen; toiseksi paras hetki on tänään.