Olen yhä hereillä. Kello herättäisi minut armotta alle kahden tunnin päästä. Olen kokeillut kaikki mieleentulevat keinot: kamomilla, lämmin maito, lukeminen, opiskelu, meditointi, telkkarin katsominen…. Seuraavaksi on varmaan kokeiltava pään hakkaamista seinään. Tosin olen varma, että seinä antaisi aiemmin periksi kuin minä.

Ehdin jo muistella ja käydä mielessäni lähes koko elämäni: lapsuuden, kouluajat, armeijan, jokaisen käymäni työhaastattelun, ensitreffit, konsertit ja niin edelleen. Vain rippileiriä en ole miettinyt, sillä en tahdo ajatella jumalaa. En usko jumalaan. Jos jumala olisi olemassa, näin ei varmasti olisi koskaan käynyt.

Olen väsynyt, mutten pysty nukkumaan. Elimistöni on todennäköisesti jo ylittänyt kriittisen rajan ja olen aivan liian väsynyt nukahtaakseni. Ajatukseni harhailee, kuulen outoja ääniä ja olen näkevinäni kuinka huonekalut ja esineet liikkuvat. Päätäni särkee ilman seinäänhakkaamistakin. Ajattelin myös, että ehkäpä positiivisempi ajattelu auttaisi kehoa ja aivoja asettumaan lepotilaan. Ongelma on siinä, etten ole oikein koskaan ollut järin positiivinen ihminen. ”Kelkan kääntäminen” salamannopeasti tuntuu mahdottoman vaikealle. Olen yrittänyt lukea aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja hakea vaikutteita, mutta ei minusta Paulo Coelhoa saa noin vain. Pessimismi on liian syvässä. Kuin ihoon hakattu tatuointi.

Oletko koskaan asettanut elämässäsi olevia asioita vaakaan? Toiseen vaakakuppiin kaikki mitä olet elämässäsi saavuttanut, hankkinut, mistä olet unelmoinut ja mitä sinulla on ja toiselle puolen asetat koko muun maailman ja elämän itsessään. Oletko huomannut, kuinka paljon niiden painossa on eroa? Niinpä. Se, mitä olet omasta elämästäsi asettanut toiseen kuppiin, ei paina juuri mitään. Emme me ole juuri mitään. Pelkkiä virhelyöntejä universumin loppumattomassa binäärikoodissa.

”Miksi tässä kävi näin?”, ajattelen. Enkä osaa vastata itselleni. En osaa ymmärtää tapahtunutta oikein millään tasolla. Tiedän, mitä on tapahtunut, mutten ymmärrä siitä mitään. On kuin olisin toiminut jonkinlaisena aivottomana robottina: pystyin kommunikoimaan, toimimaan ja suorittamaan, mutten ajattelemaan tai päättelemään. Yritän parhaani mukaan järkeillä tapahtumia, miettiä niiden kronologista järjestystä ja luoda mielessäni jonkinlaista diagrammia, mutten silti ymmärrä. Kaikki kävi jotenkin niin äkkiä ja lopulta se iski kuin aivoinfarkti. Jäin sanattomaksi ja lakkasin tuntemasta. Tavallaan osa minusta kuoli salamannopeasti.

Kaiken tämän jälkeen huomaan olevani yksinäinen. Yksinäisyys on pelottavaa. Kaipaan kanssakäymistä, nauramista jollekin muulle kuin huonolle ja valmiiksinauretulle amerikkalaiselle komedialle, keskustelua lähes mistä tahansa aiheesta, katsetta silmästä silmään ja toisen ihmisen ilmeiden tutkimista keskustelun tuoksinnassa. Kaipaan sitä tunnetta, kun saan pitää toista ihmistä kädestä kiinni. Ihminen on kuitenkin luotu vuorovaikutusta varten. Tai vuorovaikutus on syntynyt ihmisiä varten. En enää tiedä, että kuinka päin se oikeasti menee. Silti samaan aikaan tunnen kaiken keskellä onnellisuutta siitä, että nyt on vain minä.

Kuulen kuinka yläkerran naapurin asunnon ovi käy. Tämä on hänen tyypillinen aikataulunsa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Ehkä hän jakaa lehtiä työkseen? Ehkä hän tulee kumppaninsa tai rakastajansa luota kotiin tämän lähtiessä töihin? Seuraavaksi kuulen sen saman lorinan, jonka kuulen joka kerta kutakuinkin neljä minuuttia oven äänen jälkeen. Hän ei koskaan vedä vessaa. En myöskään kuule veden juoksemista eli ilmeisesti hänen ei ole tapana pestä käsiään. Kuulen vain sen, että hän yskäisee pari kertaa voimakkaasti ja heittäytyy sänkyynsä.

Olisipa se noin helppoa. Ovi kiinni, kuselle, vaatteet pois ja sänkyyn. Ja seuraavan kerran silmät auki ja liikkeelle kahdeksan tunnin päästä. Voi kunpa se olisikin noin helppoa. Nukahtamista helpottavat lääkkeenikin olivat jo loppu. Eipä niistä sanottavammin ollut koskaan hyötyä, mutta nyt olin valmis kokeilemaan mitä tahansa.

Paitsi anteeksiantoa. Tiedän, että katkeruus tuhoaa ihmisen sisältä. Olen kuitenkin ehtinyt elämäni aikana myrkyttää kehoani, sieluani ja sisintäni niin monilla eri asioilla, ettei katkeruus olisi missään nimessä edes käyttämieni myrkkyjen kärkiviisikossa. Miten voisin koskaan antaa anteeksi jotain, joka vei minulta kaiken mitä minulla oli? Tai oikeastaan en välitä paskan vertaa siitä, että mitä minulla oli. Eihän ihminen omista mitään. Yksi ihmiselämä on vain häviävän lyhyt ja ohimenevä hetki maailmankaikkeuden aikajanalla ja ihminen vain lainailee täällä asioita. Yksinhän me arkkuun ja multaan päädymme. Vitut muusta.

Se kaikki vain päättyi niin äkkiä. Ja nyt olen tässä: silmät surusta kipeinä makaan ohuella ja likaisella patjallani tuijottaen sitä yhtä ja samaa kattoon liiskattua kärpästä, jonka joka aamu herätessäni lupaan siivota pois. Siellä se kuitenkin on yhä ja en usko, että koskaan tulen siitä eroon pääsemään. Se on kuin stigma. Oman piittaamattomuuteni ja saamattomuuteni aiheuttama stigma. Nyt katsoessani tuota kärpäsenraatoa voisin vaikka vannoa, että se on liikkunut alkuperäiseltä paikaltaan ainakin metrin verran lähemmäs ikkunaa. Aivan kuin se olisi vielä juuri ja juuri hengissä ja tahtoisi saada hengittää tuuletusikkunasta tulevaa ulkoilmaa yhden viimeisen kerran, ennenkuin se ummistaa silmänsä ja päästää sielun irti ruumiista ja tästä maailmasta. Tai että se yrittää viimeisillä voimillaan päästä ikkunan kautta karkuun ja aloittaa kaiken alusta jossain muualla.

Tunnen, kuinka silmäni alkavat vihdoin painua kiinni itsestään. Tunnen myös, kuinka ajatus kevenee ja kehoni valtaa raukeus. Voisin ehkä vihdoin saada edes hetken verran unta. Luon vielä pikaisen vilkaisun herätyskelloni kirkuvan punaisiin numeroihin: 4:49. Huokaisen, käännän kylkeä, korjaan tyynyni asentoa hieman, suljen silmäni, annan viimeisen kyyneleen valua nenäni viertä tyynylle ja nukahdan kyynelien tuoksuun. Päivät ovat pitkiä ja rankkoja, mutta oloani helpottaa se, että kaikesta on mahdollista selvitä. Kuolemaan saakka.

Kyllä minä vielä työtä löydän. Työ ei tekemällä tästä maailmasta lopu. Lopulta todennäköisesti tapan itseni sen parissa. Tai sen takia.