Tänään (ensimmäisenä tämän artikkelin kirjoitushetkenä) on lauantai, heinäkuun ensimmäinen sellainen. Siinä ei varsinaisesti ole mitään merkittävää. Ei ole liputuspäivä, ei mikään merkkipäivä, ei edes kenenkään tuttavani nimi- tai syntymäpäivä. Kuitenkin tästä päivästä tuli jo ennen aamukymmentä hyvinkin merkittävä: täysin yllättäen, mutta kirkkaana ja voimalla kuin kohti ammuttu aurinko.

Pohjustan tilannetta hiukan. Suurinpiirtein joulusta asti henkinen tilanne omassa päässäni on ollut myrskyinen monesta eri syystä ja monen eri asian vuoksi. Välillä olo on ollut helpottunut, välillä taas myllertää kuin kaksi suurvaltiota sotisivat kovimmilla sotakoneillaan vuorokauden ympäri. On ollut konfliktia ja synkkiä päiviä, huonosti nukutut yöt verottavat jaksamista ja ties mitä. Ehkä mieli ja psyyke olivat kypsytelleet kaiken tähän kohinan keskellä jonkinlaista tunteenpurkauskakkua, joka tänä aamuna valmistui ja sai koristeet yllensä.

Koiraa aamulenkittäessä räjähdin itkuun. Täysin yllättäen, ilman varoitusta. Osasyynä tähän oli taatusti kuulokkeista soinut Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeen kappale ’Kun tie päättyy’. Kappaleen lyriikka yhdistettynä kaikkeen viime kuukausina koettuun ja tunnettuun oli sellainen cocktail, että sen oli tultava ulos jollain tavalla ja tällä kertaa se oli räjähdysmäinen itku kesken lenkin. Mikäli et kappaletta tahdo/jaksa kuunnella ylläolevan linkin kautta olen kirjoittanut alle kappaleen lyriikat. Lisäksi olen lihavoinnilla korostanut tekstistä osat, jotka saivat minusta itkun ulos. Lyriikoiden jälkeen kerron tarkemmin miksi.

Hiukan tästä samasta aiheesta olen kirjoittanut esimerkiksi artikkelissani ”Avaimet käteen ja remontoimaan vanhaa minää” jo vuonna 2020. Siitä huomaa hyvin, että miten pitkäaikaisesta projektista tai prosessista tässä(kin) on lopulta kyse.

Kirjoitin päiväkirjaani
muistiin kaikki syntini.
Sen viimeisen luvun aloitan
Kun tiedän kaiken nyt loppuvan.

Aina tein niinkuin käskettiin
Kaiken sen mitä määrättiin
En riidellä koskaan halunnut
Vuodesta toiseen en osannut.

Oli oltava niin kuin kaikki muut
Vain silloin kiinni pysyi muiden suut
Hetken tahtoisin olla sellainen
Hyväksytty ihminen.

Minä teen vielä yhden kierroksen
Tapaan teidät nyt kerran viimeisen.
Olen valmis kaiken sopimaan
Ja valmis tästä kaikesta luopumaan.

Silloin kun tietää tiensä päättyvän
Mielessään kertaa koko elämän
Ja miettii miksen koskaan katsonut
eteenpäin
Olin kasvoni pois kääntänyt

En nähnyt koskaan niihin risteyksiin
En teihin toisiin suuntiin meneviin
Vain selkä eellä kuljin eteenpäin tielläni
Vain taakseni mä aina näin 

Niin kaiken näkee vasta myöhemmin
Sen mitä matkallani menetin
Ja huomaa koko oman elämän niin nopeaa
Sen kaiken ohi menevän

Nyt mietin miksen koskaan nauttinut
Kaikesta rakkaudesta iloinnut
Sen sijaan keskityin vain murheisiin elämän
Ilon riemun peittäviin

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Kun tie päättyy (albumilta 'Lauluja Suomesta', 2017, Sakara Records)


Päärakennusaineena erilaiset pelot

Olen vasta viime aikoina sisäistänyt ja todella ymmärtänyt, että kuinka h*lvetin paljon olen elämässäni pelännyt ja pelkään edelleen. Anteeksi voimasanan käyttö, mutta nyt oli tarpeen korostaa sitä määrää. Peloilla tarkoitan tässä yhteydessä isomman mittakaavan pelkoja kuin esimerkiksi korkean paikan kammoa tai pimeän pelkoa. Puhun esimerkiksi sellaisista peloista ja piirteistä kuin hylätyksi tulemisen pelko, miellyttämisen tarve, hyväksynnän hakeminen ja konfliktien välttely. Osaa näistä teemoista olenkin jo ainakin sivunnut aiemmissakin blogiartikkeleissani ja hyvin suurella todennäköisyydellä niistä tulee mainintoja jatkossakin.

Kuten monessa muussakin tarinassa, niin tässäkin on palattava lapsuuteen. Hyvin vahvan perustan oikeastaan tälle kaikelle loi se kevät, kun kakkosluokka peruskoulussa päättyi. Jätän tähän pelkurimaisesti vielä pienen mysteerin, sillä tahdon tuota kevättä ja sen seurauksia kuvailla tarkemmin omassa artikkelissaan myöhemmin. Lupaan että se on tulossa. Asia on vain sen verran iso, etten tahdo mainita sitä vain sivulauseessa. Se ansaitsee tulla käsitellyksi omassa artikkelissaan. Lisäksi se vaatii vielä lisäprosessoimista.

Tuolloin lapsena ”opin” sen, että olemalla tietynlainen minusta pidetään ja minulle annetaan myönteistä, positiivista ja rakastavaakin hyväksyntää ja huomiota. Vuosien saatossa tämä imeytyi selkärankaani ja muodostui isoksi osaksi olemustani ja luonnettani. Pois jäi esimerkiksi oman itsen ajatteleminen. Samojen vuosien saatossa imin DNA:hani myös sellaiset ominaisuudet kuin äärimmäinen kiltteys, kapinoimattomuus, kaikesta vastuun ottaminen ja velvollisuudentunto. Tiettyyn pisteeseen asti ihan hyviä ominaisuuksia, mutta herkässä ja nuoressa ihmissielussa myrkkyä, jos kukaan ei kerro että kuinka paljon on tarpeeksi.

Työpaikoissani olen taatusti ollut monen pomon ihannetyöntekijä: en kyseenalaistanut mitään, tein kaiken mitä käskettiin ja enemmänkin, otin lisätehtäviä itselleni koskaan suoraan pyytämättä niistä lisäkorvausta ja olin äärimmäisen jämpti ja täsmällinen. Jäin vain odottelemaan pää hiestä märkänä, selkä paskana ja voimat lopussa, että kyllä tästä nyt taatusti tulee palkankorotus tai jopa ylennys. P*skat, mitään sellaista ei koskaan tullut. Jos jotain tuli, niin lisähommia vaan koska selkeästi olin kaikista jämptein jätkä niitä tekemään. Toimin aivan kuten elämänmottoni olisi ollut ”kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat”. Lopulta kuitenkin kusin vain omiin muroihini sitä tajuamatta.

Olen aina ollut ”kiltti poika”. Teininä en kapinoinut, kotoa pois muuton jälkeen elin kuin edelleenkin asuisin kotona, välttelin kaikkea sellaista, jota olin kuullut aikuisten paheksuvan äänen ja pitävän tuomittavana. Ajattelin, että jos en tee mitään tuollaista paheksuttua tai negatiivista huomiota herättävää, olen arvokas ja paras kaikista. Oikea unelmalapsi ja ihannekumppani kelle tahansa. Liiallinen kiltteys ja kuuliaisuus ajoivat minut lopulta pisteeseen, jossa olin rakentanut itselleni pelkojen muodostaman ”suojamuurin”. Pelkäsin, että mitä jos teenkin jotain jota paheksutaan tai jotain josta kumppani ei pidäkään. Pelkäsin, että mitä jos puhun jostain intohimostani tai kiinnostukseni kohteesta ja minua ei ymmärretä, minua pilkataan siitä, asiaa kummoksutaan, minun ei annetakaan tehdä jotain itselleni tärkeää ja mieluista tai minulle jopa suututaan siitä. Tämä taas on johtanut esimerkiksi kaverisuhteiden katkeamiseen/kavereista etääntymiseen, monien potentiaalisten harrastusten nopeaan kuolemaan ja pieni pala kerrallaan itsenäisen persoonan ja omien intohimojen menettämiseen. Olen ehkä sivuuttanut jopa unelma-ammattinikin samasta syystä. Elämäniloisesta pienestä pojasta oli varhaisaikuiseksi tullessa jäljellä enää pieniä rippeitä, joita parisuhteet ja vääränlaiset työpaikat sitten nakertelivat entisestään. Aloin hiljalleen olemaan pelkkä ihmisen muotoinen kuori, jonka sisässä velloi äärimmäisyyksiin viety miellyttämisen tarve ja kaipuu tehdä niitä oikeasti itselle merkityksellisiä asioita ja ilmaista itseäni sellaisena kuin aidosti olisin. Lopulta en enää tiennyt kuka olin ja mitä minä olisin tahtonut: miellyttäminen ja muille asioiden mahdollistaminen oli minun tehtäväni.

Konfliktit olivat yksi kamalimmista asioista mitä saatoin kuvitella. Oli se sitten parisuhderiita, kina vanhempien kanssa, erimielisyyttä kavereiden kanssa tai ihan vaikka vaan näkemysero jostain asiasta. Toisinaan jopa eriävät mielipiteet esimerkiksi jonkin bändin uusimmasta levystä tuntuivat minusta sietämättömiltä ja näin päädyin hiljalleen luopumaan omasta mielipiteestäni, koska en sietänyt pelkoa siitä riskistä/mahdollisuudesta, että joku ihmissuhde kärsisi siitä tai jopa katkeaisi, jos en olisikaan toisen kanssa samaa mieltä. Varsinkin tästä mieleni ominaisuudesta irroittautuminen on ollut todellisen työn ja tuskan takana. Tässäkin korostuu siis pelko jälleen: pelkään ottaa sen riskin, että jos alankin olemaan itsenäisesti ja rohkeasti jotain mieltä asioista, niin se voi synnyttää erimielisyyttä tai riidan. Riidan puhjetessa olen ollut hiljainen, ottanut kaiken huudon ja palautteen mykkänä vastaan, imenyt sen sisääni ja kasvattanut siitä vääränlaisena olemisen tunnetta ja syyllisyyttä ja sitten hyvitellyt radikaaleinkin keinoin, jotta tilanne vain palaisi taas normaaliksi. Kunnes taas puhkeaisi seuraava riita.

Huumori on ollut minulle tärkeä voimavara. Olen omaksunut monissa porukoissa ja tilanteissa ”huumoriveikon” roolin. Olemalla hauska ja hervoton läpänheittäjä (välillä täysin omalla kustannuksellanikin) olen saanut pidettyä lähelläni ihmisiä, jotka arvostavat hauskuuttajan rooliani. Huumorilla olen myös tehokkaasti ja onnistuneesti peittänyt omaa pahoinvointiani, itsetuhoisia ajatuksia ja syvääkin masennusta. Punaisena lankana varmasti toimi ajatus: ”miksi pitäisi voida pahoin kun näin helposti voi olla hauskaa ja voida hyvin”? Jälleen hyvää tarkoittava ajatus, mutta näin radikaalisti pitkälle vietynä tuhoisa, koska minun kohdallani se tarkoitti etten koskaan käsitellyt mitään todellisia tunteitani, en yksin enkä kenenkään toisen kanssa. Itseni puolesta on tosin sanottava, ettei minulla ennen terapeuttiani edes juuri ollut ketään, jonka kanssa tällaisista asioista olisin osannut puhua. Eikä kellään ulkopuolisellakaan ollut mahdollisuutta saada tietää todellisesta olostani, koska hymyilin ulospäin ja nauratin muita.

Riittämättömyys, pelko ja häpeä

Pelkojen parhaana ystävänä on kulkenut lähes käsi kädessä häpeä. Häpeä on estänyt minua puolustamasta omaa kantaani siinä missä pelkonikin. Miellyttäjäpersoonani vihaa häpeää viimeiseen asti. Miellyttäjäpersoona on se, joka tahtoo ulospäin näyttää sellaiselle, joka hukkuu massaan täysin: ei erotu millään tavalla hyvässä eikä pahassa. Silloin ei seuraa epämiellyttäviä kysymyksiä, joihin pitäisi vastata tai joita tulisi perustella jotenkin. Miellyttäjäpersoonani on se, jolle on äärimmäisen tärkeää tulla toimeen kaikkien kanssa, olla kaikille hyväksytty ja pidetty ja pystyä olemaan hyödyksi kaikille muille. Miellyttäjäpersoonani myös jää hiljaa omassa mielessään toivomaan, että tekisipä minulle joku samoin kuin minä olen heille tehnyt. Mutta se ei koskaan sano sitä ääneen; vaarallisesti ehkä jopa oletan, että tottakai muut tahtovat tehdä samoin kuin minä teen. ”Tee muille kuten tahtoisit heidän tekevän sinulle” tai jotain sinnepäin.

Riitatilanteessa häpeä nousee pintaan kuin elohopea kesähelteellä lämpömittarissa. Toisella on mielen päällä jotain kiukkua, vihaa tai ärsytystä joka on minun aikaan saamaa ja joudun siitä tilille. Taas olen toiminut väärin, miksen minä j*malauta koskaan opi, miksen minä voi olla parempi ja miksi minun pitää olla tällainen paska. Ei siis niin, että olisin pahoillani itseni puolesta, hyväksyisin oman epätäydellisyyteni tai toisen kaipaamat ja tarvitsemat asiat vaan asian käsittely lähtee minun päässäni aina siitä, että minä olen viallinen ja minun täytyy osata olla parempi. Mikäli en siihen pystyisi ja vieläpä mahdollisimman pian, niin minut hylätään. Tässä on tehtävä pieni pesäero: minun ei ole millään tavalla hankalaa olla yksin, pärjään ja viihdyn hyvin kyllä, mutta hylätyksi tulemista pelkään ja en kestä. Vaikka suhde olisi ollut kuinka huono ja toksinen, niin siitä on täytynyt pitää kiinni antamalla omasta selkänahasta kaikki mitä siitä irti vain suinkin lähtee. Tähän viittaa esimerkiksi edellä olevista lyriikoista rivit ”hetken tahtoisin olla sellainen hyväksytty ihminen”.

Oma sisäinen riittämättömyyskin sai löylyä omille kuumille kivilleen siitä, kun toinen osoitti tyytymättömyyttään jostain asiasta. Eikä minulla tarvinnut välttämättä olla asian kanssa mitään tekemistä, minä vain koin että minä olen se jonka täytyy pystyä asia ratkaisemaan tai tilannetta parantamaan, ja sitä kautta ansaitsen lisää rakkautta. Tätä kautta myös turvattomuuden tunteeni helpotti: silloin kun asiat olivat hyvin tai tiesin tehneeni jotain toisen eteen ja toinen sitä tavalla tai toisella arvosti, niin olin turvallisemmassa tilassa. Hetkittäin elämä on ollut pitkiäkin pätkiä sellaista lasinsirujen päällä kävelemistä: varovaisesti etenemistä ettei mikään jalkojen alla säry ja tee haavaa itselle.

Huomaan tätä kirjoittaessa aiheen olevan paljon laajempi kuin mistä lähdin kirjoittamaan. Koetan pitää jäsentelyn kuitenkin selkeänä ja ytimen esillä. Huomaan myös, että jokin pahan olon kupla nousee pintaan ja tekee itsensä nähtäväksi. Tämä on minusta hyvä merkki: asia tahtoo tulla nostetuksi esiin ja otetuksi tällä tavalla käsiteltäväksi. Näin on käynyt ennenkin; enemmän tai vähemmän.

Katkeruus ei auta, tarvitaan myötätuntoa

Vuodesta toiseen elämäni eteni tämä menneisyyden paskareppu selässä. Kaikki edellä mainittu kirkkaana mielessä ja kaiken tekemiseni niihin perustaen kuvittelin ja odottelin, että hyvä elämä on ihan jossain nurkan takana. Väärin kuvittelin.

Tunnen jonkinasteista katkeruutta siitä, etten ole aiemmin kyseenalaistanut mitään toimintatapaani. Olen surullinen siitä, että minun ei ollut mahdollista tietää, että tuo ei ole terveellinen tapa elää. Olen vihainen siitä, että olen kulkenut noin 30 vuotta samat lasit silmillä ja vasta aivan viime vuosina oppinut ymmärtämään näitä piirteitä ja tiedostamaan, että näistä tulisi opetella eroon. Vielä kuitenkin on täysi mahdollisuus tyystin erilaiseen (lue: oikeasti hyvään) loppuelämään, jonka päätteeksi ei tarvitsisi tuntea niin paljon surua, harmitusta ja katkeruutta siitä että mitä kaikkea jäi tekemättä, kokematta ja olematta.

Koetan opetella ajattelemaan elämääni niin, etten olisi millään tavoin voinut toimia toisin. Ei minulla ollut sivustaseuraajapersoonaa kertomassa kun olisi pitänyt painaa jarrua tai terapeuttia huomauttamassa, että nyt alkaa meininki menemään liian kiltiksi. Olen elänyt parhaan osaamiseni ja tietämykseni mukaan ja olen taatusti juuri siinä pisteessä, mihin tuollaisella elämisellä voikin päästä. Onneksi asiat ovat kuitenkin olleet päivä päivältä paremmin ja olen oppinut ottamaan opiksi virheistäni ja toksisista tavoistani. Jos jostain olen erityisen pahoillani oman itseni puolesta, niin siitä etten koskaan pysähtynyt kunnolla miettimään, että miksi olen nyt tässä tilanteessa ja miten tässä tilanteessa kävikin nyt taas tällä tavalla ja niin edelleen. Sivuutin tuntemukseni ja olotilani täysin, ajattelin että ”eteenpäin vaan, kyllä tämä tästä” ja asiat jäivät kuin koiralta uloste lenkkipolun varteen; odottamaan kuitenkin sitä kertaa, kun taas kuljettaisiin samaa reittiä ja se riivatun köntsä leviää pitkin kengänpohjaa ja kantautuu kotiin asti ja on jälleen vahvasti läsnä elämässäni.

Nyt kun olen opetellut tuota pysähtymisen jaloa taitoa ja käyn läpi tätä kolmen vuosikymmenen kuormaa, niin sitä huomaa välillä olevansa aidosti henkisesti aivan poikki; pää on kuin täynnä vanua, katse ei kohdistu mihinkään vaan kulkee tyhjänä ilman kohdetta ja olemus on muutenkin kuin kevätlämmössä hiljalleen kasaan valuvalla lumiukolla. En epäile hetkeäkään, etteikö tämä näkyisi myös kaikille ulospäin. Onnekseni olen saanut tukea ja apua ja useita työkaluja näiden asioiden käsittelemiseen ja tiedän että pääsen kaikesta eteenpäin. Se vain ei käy yhdessä tai kahdessa illassa ja se minun on hyväksyttävä. Tiedän kuitenkin olevani oikealla polulla. Asiat voisivat olla huomattavan paljon paremmin, mutta ennen kaikkea ne voisivat olla aivan h*lvetin paljon huonomminkin.

Mitä kovempi myrsky, sitä kirkkaampi sateenkaari