(Julkaistu alun perin Juuson Mielijohteesta -blogissa 7.12.2019)

En ole voinut viime aikoina kovin hyvin. Olen ollut hiukan tuuliajolla. Olen käynyt psykoterapiassa nyt reilun vuoden ja nyt alan todenteolla vasta huomaamaan sen vaikutukset. Yritän tähän tekstiin hiukan kertoa ongelmia ja fiiliksiä mitä tähän kaikkeen liittyy.

32-vuotiaana (itseasiassa kohta 33-vuotiaana) sitä luulisi jo jotenkuten tuntevan itsensä: mistä pitää, mistä haaveilee tai unelmoi, mikä ei tee hyvää ja mitä ei oikeasti tahdo. Tunnistaisi ne eteentulevat sudenkuopat, jotka ovat aiemminkin elämässä tuoneet eteen vain hankaluuksia ja pahaa oloa. Olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa en tunne enää itseäni juuri ollenkaan.

Vauhtisokeus iski – ongelman jälkeen odotti toinen ongelma

Terapian kautta olen saanut vastauksia kysymyksiin, joihin olisi ollut hyödyllistä saada vastaus jo yli kymmenenkin vuotta sitten. Sen lisäksi olen oppinut tunnistamaan tähänastisen elämäni ongelmakohdat. Jos tarkkoja ollaan, niin ainakin viimeiset 15 vuotta elämästäni ovat olleet lähes täysin ongelmasta toiseen juoksemista. En ole koskaan pysähtynyt konfliktin, järkytyksen tai ongelman sattuessa miettimään, että mitä oikeasti meni vikaan ja mistä se johtui ja että olisiko jollekin asialle syytä tehdä jotain, jottei tällainen toistuisi ja etten joutuisi taas vastaavanlaiseen tilanteeseen.

Ei vieläkään ole liian myöhäistä, mutta kuormaa ja sitä kautta tehtävää on todella paljon. Yli 15 vuotta elämästäni on mennyt esimerkiksi miellyttämisenhalussa sekä häpeän ja epäonnistumisen pelossa velloen. Olen elänyt muiden tarpeille, haluille ja oletuksille ja jättänyt kuuntelematta itseäni. Olen sysännyt omat haluni, tahtoni ja jaksamiseni sivuun, jotta muut saisivat sen mitä haluavat. Minun ”unelmani” eivät varsinaisesti ole koskaan olleet minun unelmiani. Ne ovat aina olleet joidenkin toisen unelmaa, johon vain olen samaistunut tai tähdännyt.

En ole pitänyt puoliani tilanteissa, joissa minulta edellytetään jotain, mitä en oikeasti tahdo. ”Ei minulla ole mitään väliä”, ajattelin aina. Olen jättänyt tarttumatta tilaisuuksiin, koska ennen kuin mikään on ehtinyt edes alkaa, pelkään jo epäonnistuvani. Epäonnistuminen tuo mukanaan häpeän; tunteen, jota en juurikaan kestä. Pelkään häpeää. Ja aivan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi. Pelkään, että jos lakkaan tekemästä asioita ihmisten vuoksi he lakkaavat pitämästä minusta. Etten ole enää minkään arvoinen. Ettei minulla ole enää mitään väliä tai virkaa.

Rohkeasti eteenpäin minä edellä

Ei ole muiden syytä, etten ole pitänyt puoliani erinäisissä tilanteissa. Ei ole heidän syytään, että olen itse yrittänyt auttaa muita saamaan sen mitä he haluavat ja mistä he unelmoivat. Ei ole heidän syynsä, että koska olen ollut valmis kaikkeen ennenkin, niin oletettavasti olen valmis aina. Ei ole heidän syytään, että olen tehnyt heidän eteensä asioita oman jaksamiseni kustannuksella.

Olen tehnyt ympärillä olevista ihmisistä onnellisia, tiedän sen. Olen auttanut monia saavuttamaan asioita, joita he eivät välttämättä olisi koskaan yksin pystyneet saavuttamaan. Olen ollut heille apuna, tukena ja valopilkkuna. Mutta samanaikaisesti se on tarkoittanut sitä, että olen monesti antanut palan itsestäni pois. Henkisesti. Kuin olisin myynyt sieluani Saatanalle kympillä kilon kerrallaan. Paitsi ettei raha ole minun taskussani.

Minulta puuttuu assertiivisuuden taito ja se on nyt opeteltava. On opeteltava sanomaan ”ei” ilman, että tarvitsee sitä perustella, hävetä tai pelätä. Jos vastaan aina kaikelle ja kaikille ”kyllä”, tulen ennenpitkää olemaan samassa jamassa kuin hetki ennen terapian aloittamista: loppuunpalaneena, masennuksen ja ahdistuksen kourissa sairaslomalla sängyssä miettimässä, että söiskö vettä vai kiivin.

Sano välillä ”ei” tai räjähdät

Assertiivisuuden puute on johtanut siihen, että antaessani omasta ajastani liikaa muille, jättäen oman jaksamiseni ja hyvinvointini toissijaiseksi, myöhemmin sitä katuen ja harmitellen, on minuun kerääntynyt pelottavan paljon passiivis-aggressiivisuutta, joka pyrkii hetkittäin ulos. Se ei ole hyvä. Tai siis on hyvä että se tulee ulos eikä patoudu sisään isommaksi klimpiksi, joka hiertää sisuskaluja ja sielua ajasta ikuisuuteen, mutta osaisipa se kaikki tulla ulos terapian aikana tai silloin, kun olen yksin kotona tai vaikka lenkillä.

Viimeisen kuukauden aikana olen kuullut useammastakin suusta sanat: ”sä et ole oma ittes”. Tämä pitää ja samalla ei pidä paikkaansa. Kerroin jo aiemmin tässä tekstissä, että olen tällä hetkellä tilanteessa, etten tunne enää oikein itseäni. Mutta uskon, että tässä on nyt pikkuhiljaa alkamassa se hetki ja aika, kun alan tuntemaan oman itseni tai rakennan sitä, joka lopulta tulee olemaan ”minä”. Eli tavallaan ”nyt vasta olen oma itseni”. Olen aiemmin ollut vain te ja se, jollaisena olen teille ollut mieluinen. Älkääkä loukkaantuko tästä: minusta on ollut kiva auttaa, olla avuksi ja mieliksi ja niin edelleen. Mutta jotta pystyn tekemään niin jatkossakin, niin on tullut aika sanoa rohkeammin ”ei”.

Minun on otettava muutama askel taaksepäin ja sen jälkeen uusia näkökulmia moniin asioihin. Koska en millään haluaisi enää toistaa historiani aikana useasti tekemiäni virheitä, niin nyt on aika vaihtaa kakkuloita silmillä ja ajatella asioista hiukan toisin. Näpeissä on niin paljon palovammoja, ettei tuntoaisti niissä enää kunnolla toimi. Olen kastellut sukkani jo liian monessa lätäkössä. Kuivia enää hädintuskin on jäljellä.

Muutos lähtee ongelman myöntämisestä sekä minusta itsestäni

On todella noloa huomata tässä vaiheessa elämäänsä, että olet toistanut saman virheen viidesti elämäsi aikana ja lopputulos on aina se sama kipu, tuska ja paska. Kertaakaan ei ole tullut pysähdyttyä miettimään, että olisiko jotain syytä tehdä toisin ettei tämä sama homma enää toistuisi. Nyt kun noin miljoona eri skenaariota on yhtäkkiä lävähtänyt kirkkaana mieleni eteen, niin hämmennys on suuri. Se on järkyttävän suuri. ”Kuinka mä oon voinu olla noin tyhmä? Miten mä oon voinu vaan aina tehdä näin? Miten mä en ole voinu tuota ymmärtää? Miksen mä vaan pitäny päätäni tässä asiassa? Miksi olen antanut tämän asian tapahtua?”

Se ei ole helppoa. Eikä se ole hauskaa. Kun tuntee olevansa aivan tuuliajolla itsensä kanssa, niin moni läheinenkin on aivan kysymysmerkkinä tämän kaiken äärellä. He haluaisivat auttaa, mutta valitettavasti asia on niin, että te ette pysty. Muutos lähtee minusta. Se tulee vaikuttamaan ulospäin taatusti. Se ei tarkoita, että eristäydyn yksin asuntooni itkemään ja erakoitumaan, vaikka hetkittäin se tuntuisi kaikista parhaimmalle ratkaisulle. Toisaalta siinä on yksi suuri ongelma: moni tietää, että missä minä asun. Ennenpitkää ovella olisi kuitenkin joku soittamassa ovikelloa.

En ole karkaamassa minnekään. En aio aloittaa uutta elämää kaukana idässä, missä auringonlaskun aikaan rannalla joogatessa ilman lämpötila on vielä yli +25 astetta ja hedelmät niin tuoreita, että ne huutavat minun nimeäni. En aio eristäytyä yhteiskunnasta. Mitä minä sitten aion?

Tulla omaksi itsekseni. Rakentaa pohjaa sille tulevaisuudelle, jossa olen onnellisempi, terveellisempi, voin kaikin puolin paremmin, olen huolettomampi ja tiedän oikeasti mitä tahdon. Ennenkaikkea elän myös sen mukaan, että mitä minä tahdon.

Aiemmista mielenterveyteen liittyvistä teksteistäni on noussut huolta, että ”kuulostaa sille, että aiot hylätä poikasi” tai ”etkö sinä kykene olemaan isä?” En todellakaan aio hylätä. Kykenen myös olemaan omanlaiseni isä, niin hyvä kuin suinkin pystyn. Ennenkaikkea minä haluan, että pojalla on isä, joka voi hyvin, on määrätietoinen ja järkevä ja jaksaa elää elämisen arvoista elämää.

Sosiaalisen median suoma lohtu ja tsemppi

Kun näiden asioiden suhteen murehtimisen taso oli pahimmillaan, niin laitoin siitä mieltä helpottaakseni lyhyen julkaisun somessa.

En ajatellut, että tätä sen erityisemmin noteerattaisiin. Tämä kuitenkin selkeästi nappasi ihmisten huomion. Ensimmäisen 24 tunnin aikana tuo lyhyt teksti oli saanut 80 tykkäystä ja sain siihen useita vastauksia. Useat vastauksista nostivat ihoni kananlihalle. Kirjoitan tämän jutun loppuun niistä muutaman.

Alle kirjoittamiini vastauksiin sisältyy huima määrä viisautta. Kaikkea tätä ja vielä enemmän tulen tarvitsemaan tällä tulevalla löytöretkellä kohti itseäni. Tuntuu hiukan sille, että nyt on pohja nähty ja on uudelleentäyttämisen aika.

Menneitä on turha murehtia, tehtyä ei saa tekemättömäksi ja katkeruus tekee ihmisestä sairaan. En minä menneitä muuttaisi. Toivon vain, että olisin kokenut tämän herätyksen/havahtumisen jo vuosia sitten. Toisaalta siinä tapauksessa en olisi välttämättä tätä kaikkea mitä minä olen jo nyt.

Näin sun tekstin koskien terapiaa ja halusin rohkaisuksi kannustaa sua: sä pystyt siihen. Älä soimaa itseäsi siitä, että olet kesken. Tiedät itsekkin, et elämä on sua ravistellut. Täällä kukaan meistä ei oo koskaan valmis, mutta tärkeintä on, että sä teet duunia sen eteen, että asiat olis paremmin! Se on se, millä on oikeesti merkitystä. Sä yrität ja siksi sä rokkaat!

Forces! Toivottavasti pian taas kääntyy voiton puolelle. Vittumaisia projekteja nämä itseprojektit, mut onneks ne hankalimmatkaan vaiheet nyt ei kestä ikuisesti.

Upeeta kuulla, että prosessi toimii. Tunnistan tuskasi, ja haluan kannustaa luottamaan siihen. Henry Rollinsin sanoin: ’tee lisää sinne missä eniten sattuu’. Loputtoman matkan etapeilla, karkeammista hienovaraisempiin vivahteisiin, ja lopullisesti keskeneräinen on ihminen.

Muutos ei varmaan ole mahdollista ilman kuvaamaasi murrosta. Se tuntuu ja järisyttää, mutta sen kautta on mahdollisuus löytää jotain aivan uutta mille rakentaa. Tsemppiä ja hienoa kuulla tästä.