Olen kauan ollut tietoinen siitä, että oma elämäni on mennyt suurimmalta osin toisten miellyttämisen äärellä, tavalla tai toisella. Pureuduin tähän viimeisimmässä tekstissänikin ja olen väläytellyt tätä samaa asiaa jo ennen sitäkin. Olen viime aikoina perehtynyt tähän puoleen itsessäni nyt hieman enemmän ja ajattelin purkaa tätä enemmän omassa jutussaan. Eli mitä se miellyttäjä-minä tekee ja miten se näkyy ihan jokapäiväisessä elämässäni ja että miksi niin teen.

Heitetään alkuun vaikka sitaatti: ”sellainen ihminen on kiltti, joka ei ilmaise tarpeitaan”. Istutetaan tuollainen lause/mentaliteetti pienen lapsen ajatuksiin ja jätetään sinne vellomaan alitajuntaan. Sieltä käsin se ohjaa lähes kaikkea toimintaa lapsuudesta aikuisuuteen saakka, kunnes lähempänä neljääkymmentä ikävuotta tulee se ymmärrys, että eihän se nyt p*rkele voi noin mennä. Tai ehkä jollakin sukupolvella on voinut mennäkin. Herää jopa sellainenkin ajatus, että ehkä tytöille/naisille tuo ajatus voi olla vieläkin yleisempi kuin miehille. Lapsena tahdoin tietenkin olla kiltti, joten siitä se toiminta kohdallani lähti. Ollessani kiltti ja toimiessani ”hillityn ja hallitun herrasmiesmäisesti” sain kehuja ja arvostusta, joka lapsena tuntui turvalta ja rakkaudelta, joten ajattelin että tätä tietä kulkemalla minulta ei puuttuisi mitään.

”Ei mulla oo niin väliä”

Ihminen, joka ei ilmaise tarpeitaan ja rajojaan, ei elä elämäänsä itseään varten. Hän ohittaa tyystin omat unelmat, haaveet ja kiinnostuksen kohteet, mitätöi omat tunteensa ja tarpeensa ja antaa itsensä muita varten. Hiukan vääristyneellä tavalla kaunis ajatus, mutta todellisuus on toinen. Rivien välistä voi jo tässä kirjoitushetkellä tulkita, että katkeruuteenhan tuo kaikki edellämainittu johtaa. Kuten myös siihen perinteiseen tarinaan, että kuolinvuoteella käy läpi pitkän listan asioita mitä katuu ja mitä toivoisi että olisi elämässään tehnyt enemmän tai kuinka olisi halunnut itseään oikeasti toteuttaa.

Huomaan itsessäni tuollaista katkeruutta jo elämän tässä vaiheessa. Olen käyttänyt elämäni arvokasta tiimalasin hiekkaa siihen, että olen palvellut toisia ja asettanut heidän tarpeensa ja unelmansa kaiken omani edelle. Olen sammuttanut alkamaisillaan olevia unelmien, intohimojen tai halujen liekkejä, koska olen pelännyt että muut eivät niitä hyväksyisi tai että jotain pahaa sattuisi sen myötä. On ollut helpompi vain haudata ne asiat ja pelata varman päälle. Toisinaan olen jäänyt ”odottelemaan omaa vuoroani”: kun olen ollut toiselle mieliksi ja hyödyksi ja mahdollistanut hänelle unelmien toteutumisen, niin ehkä sen jälkeen olisi sitten minun vuoroni (juonipaljastus: koskaan ei ole tullut minun vuoroni). Se, että on miellyttänyt muita hylätyksi tulemisen pelossa tai rakkauden vuoksi on tuonut omaan jaksamiseen pienen määrän polttoainetta kyllä, mutta se ei riitä. Lisäksi sellainen polttoaine on epäpuhdasta.

Kahden tankin taktiikalla

Minä hahmotan tätä miellyttämis- ja elämäasiaa niin, että minussa on kaksi polttoainetankkia ja niille molemmille omat moottorit: ensimmäinen puoli on ”minä” ja toinen on ”miellyttäjä”. Ongelmana on se, että näihin tankkeihin lirutetaan yhtä ja samaa kanavaa pitkin polttoainetta eivätkä tankit voi olla yhtäaikaa täynnä. Tasapainossa kyllä, mutta eivät piripintaan täynnä molemmat. Se bensa mitä elämältä saan (onnistumisen tunne, hyvinvointi, positiivinen mieliala ja palaute, jaksaminen, rakkaus, intohimojen ja itsensä toteuttaminen) virtaa sisääni ja ohjautuu kohti noita tankkeja, mutta ”miellyttäjä”-tankin puolelta ainetta ohjautuu koneistoon paljon enemmän ja sitä kautta tankki tyhjenee salaman nopeasti. ”Minä”-puolella ei moottori ehdi siis paljoa kulumaan kun ei sitä käytetäkään. Ja kun kone ei kulu, niin miksi sitä sitten huoltaakaan (eli pitää huolta itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan).

”Minä”-tankista huolehtiminen on ollut hankalaa lähes aina. En ole kovin hyvä ottamaan aikaa itselleni tärkeille asioille, pitämään huolta itsestäni tai edes arvostamaan itseäni ja tekemisiäni. Pelkään tuoda itseäni ja tarpeitani esiin, vaikka sekin olisi aivan äärimmäisen tärkeää. Mutta vielä ehdin kuitenkin opettelemaan.

Kaupankäyntiä ilman käteistä

Ehkä pahinta mitä tähän miellyttämiseen liittyy on se, että olen tiedostamattani ostanut sillä arvostusta, rakkautta, hyväksyntää ja turvaa. Kaikki edellämainittu pitäisi olla jokaiselle perusoikeus ja lähtökohtaisesti myös kaikkien saatavilla, mutta syystä tai toisesta minulle se ei ole ollut koskaan mikään itsestäänselvyys. ”Ei ole olemassa ilmaisia lounaita” sanoisi vanhempi kansa. Minun korvieni väli on aina huutanut minulle, että jos en kumppanini eteen tee mitä typerämpiä, isoimpia, näyttävimpiä ja kalliimpia asioita ja anna selkänahastani ihan kaikkea, niin en myöskään ole minkäänlaisen rakkauden arvoinen. Tai jos ilmaisen oman, muiden näkemyksestä poikkeavan mielipiteeni, niin menetän ihmisiä ympäriltäni ja jään yksin. Se on kaupankäyntiä ilman materiaa: henkistä ja fyysistä hyvinvointia vaihdossa vääristyneestä tunteesta.

Rehellistä peliähän tuo ei siis ole. En muista koska olisin tuntenut viimeksi niin suurta häpeää ja surua kuin kuunnellessani Johanna Pohjolan teosta ”Vapaaksi miellyttämisestä: Toipumiskirja hyväksynnän hakijoille” kohdasta, jossa lukiijaääni heitti ilmoille lauseen: ”miellyttäminen on muiden manipuloimista kiltteydellä”. Auts s**tana, kipeää teki.

En ollut koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi asiaa tuosta kulmasta. Olemalla muita varten, miellyttämällä ja nimenomaan rakkautta, turvaa, hyväksyntää ja arvostusta hakemalla manipuloin muita pitämään vain tuosta miellyttäjä-minästä. Olen saanut heidät uskomaan ja kuvittelemaan, että se olen oikeasti minä. Nyt huomautan tässä vaiheessa, että miellyttäjä-minän ulkopuolella olen oikeasti ihan hyvä tyyppi, kiltti ja auttavainen myös, enkä mikään umpim*lkku k*sipää, jota käyttäytyy törkeästi ja typerästi. Mutta miellyttäjä-minää esiintuomalla olen antanut itsestäni epäsuoraa tai jopa epärehellistäkin kuvaa ja samalla ruokkinut itsessäni sitä pientä lasta, joka saa turvan, rakkauden ja hyväksynnän vain sitä kautta. Mutta tuollaisessa vuorovaikutuksessa ei mikään ole aitoa. Pahinta tässä on se, että tämä kaikki on tapahtunut täysin minun itseni sitä millään lailla tiedostamatta.

Pyydän näin ollen anteeksi kaikilta, jotka ovat olleet kauppakumppaninani tässä epärehellisessä materiaalittomassa kaupanteossa.

Kidness without honesty is manipulation

Muutos pelottaa aina

En tahdo kuulostaa sille, että sysään vastuun kaikesta tapahtuneesta toisten harteille; aivan kuin he olisivat tietoisesti käyttäneet kiltteyttäni hyväksi. Sellaisiakin ihmisiä elämäni varrelle mahtuu, mutta suurin osa on kuitenkin onneksi rehellistä, lämminsydämistä ja kilttiä porukkaa. Olen vain itse ollut niin sokea totuudelle ja jäänyt kiinni siihen itselleni tuttuun ja turvalliseen tapaan toimia enkä älynnyt koskaan sitä kyseenalaistaa millään tavalla. En myöskään ole uskaltanut ottaa riskiä, että toimisinkin toisin kuin minun odotetaan. Vaikka tämä miellyttämisaspekti olisikin välillä tullut mieleen ja olisin siitä tullut tietoiseksi, niin en välttämättä ole siinä hetkessä tahtonut muutosta tai uskaltanut lähteä muutokseen tarpeeksi, jotta olisin oikeasti tehnyt asioiden eteen jotain ja lopettanut miellyttämisen. Se olisi ollut liian pelottavaa.

Yksi vahvimmista peloista mitä minulla on liittyy juurikin konflikteihin. En nykyäänkään tahdo sietää konfliktitilanteita vaan tahdon niistä pois tavalla tai toisella. Tähän asti keinoni niiden välttämiseksi on ollut toimia toisten mielen mukaan, jotten olisi millään tasolla itse luomassa ristiriitaa, eripuraa tai pahaa mieltä kellekään (paitsi tietenkin itselleni). Näin ollen parisuhteet ovat olleet lähes yksipuolista eteenpäin menemistä sen mukaan mitä toinen on sanellut ja minä myötäillyt, kaveriporukoissa olen ollut helppo jees-mies, jolle käy kaikki ja lapsena minua voitiin viedä kuin litran mittaa paikasta toiseen ja kaikki ”tiesivät mitä tahdon ja mitä haluan ja mikä on minulle mieluista”. Aivan kuin kaikki muut olisivat tunteneet minut paremmin kuin minä itse. Ehkä tavallaan niin olikin.

Ajatus, että jos olen aito minä ja tuon muista eriävän mielipiteeni tai haluni esiin, on sietämätön. En tahdo olla vaivaksi, en tahdo että takiani alkaa mikään ylimääräinen säätäminen, en tahdo että joku pahoittaa mielensä siksi että en pidä jostain ja niin edelleen. Suoraan sanottuna en ole pystynyt hyväksymään ajatusta, että rehellisen ja aidon minän olemassaolo tässä maailmassa väistämättäkin aiheuttaisi konflikteja; aina on joku joka paheksuu, kummastelee, ei pidä, inhoaa tai tyrmää ja mollaa selkäni takana. Koska oman turvallisuuden ja rakastetuksi tulemisen tunteeni vuoksi on ollut tärkeää että olen pidetty ja olen ihmisille mieliksi ja hyödyksi, niin tämä on vaatinut minulta mahdotonta tekoa: kumartamista joka suuntaan ilman että samalla pyllistän toiseen. Samalla se on myös tarkoittanut sitä oman aidon itseni piiloon siirtämistä.

Rajat ovat rakkautta

Aiemmissa teksteissä olen maininnut, että minulta jäi teininä kapinavaihe kokonaan elämättä ja sekin aika meni nuhteettomaan elämään ja miellyttämiseen. Nyt olisi kenties korkea aika alkaa kapinoimaan. Kapinan ei tietenkään aina tarvitse olla isoja räjähdyksiä ja elämän kääntämistä täysin päälaelleen (paitsi tietenkin jos parempi elämänlaatu ja eteenpäin pääseminen sellaista edellyttävät) vaan se voi olla pieniä hetkiä, jolloin pysähdyn kuuntelemaan itseäni ja intuitiotani ennen kuin vastaan minulle esitettyyn kysymykseen tai ehdotukseen. Tällöin on myös mahdollista saada kiinni siitä, että mitkä ovat minun henkilökohtaiset rajani eri asioiden suhteen ja mikä on minulle itselleni ok.

Rajojen vetäminen onkin äärimmäisen tärkeä askel siinä, että pystyisin tuon kiltteydellä ja moitteettomuudella manipuloivan miellyttäjän hautamaan ja nostamaan aidon oman itseni esiin sen tilalle. Työtä on paljon kuten varmasti jokainen osaa kuvitella. Noin neljäänkymmeneen vuoteen mahtuu jo aika paljon kaikenlaista, jonka alta minun on kaivettava itseni esiin. Jokainen, joka on joskus kaivanut lapiolla isoa kuoppaa, monttua tai ojaa tietää, että yksi reipas lapionheilautus ei riitä. Iso kuoppa syntyy sarjasta pienempiä kauhaisuja, määrätietoisuutta ja jatkuvaa työntekoa. Kerralla yhdessä hetkessä en pysty itseäni muuttamaan (tässäkään asiassa), vaan prosessi on tehtävä pieni askel kerrallaan ja tietoisesti toimittava toisin kuin tähän asti. Sillä tavoin aikaansaadaan muutos. Plus tietenkin tarvitaan myös pientä räjäyttelyä ja kapinaa; vaikka siitä joku vähän saattaisi kummastuakin. Kaiken tämän lisäksi tarvitsaan myös aimo annos armollisuutta; sen hyväksymistä, etten ole aiemmin osannut muuta tai kyennyt muuhun ja armollisuutta siihen, että muutos kohti uutta tulee ottamaan aikaa ja että takapakkiakin voi tulla.

Tämä teema vaatii hirveän määrän lisäpureskelua, paneutumista ja ajatuksen kanssa keskittymistä. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö loppuelämä voisi hyvinkin sujua toisenlaisissa tunnelmissa. Tarvitsemani avainasiat jatkoon ovat uskallus ja rajat: uskallus tuoda oma itseni esiin kaiken miellyttämismössön alta ja rajat niissä tilanteissa, joissa en tunne oloani hyväksi tai joissa jään kuulematta. Ehkä otan aiemmin mainitsemani kirjankin vielä uudelleensyyniin ja tunnustelen sen aiheuttaman häpeänkin vielä uudestaan (häpeäkin voisi olla ihan potentiaalinen aihe omassa artikkelissaan käsiteltäväksi). Nyt kuitenkin Timo Jutilaa lainatakseni ”mennään eteenpäin”!