Kaksi seuraavaa lyhyttä kappaletta ovat suora lainaus omasta henkilökohtaisesta päiväkirjastani.

Olen viivytellyt ja tietoisesti jopa vältellyt ja karttanut tästä aiheesta kirjoittamista pitkään. Avaan tässä ison osan siitä, että miksi olen nykyisessä tilanteessani; niin hyvässä kuin pahassa. Tämä teksti avaa minun sisimmästäni sitä ”punaista lankaa”, joka on ollut ohjenuorani pitkälle yli kolmekymppiseksi saakka. Tämä teksti kertoo lauseesta, joka oli tuhota minut (jos näin dramaattinen ilmaisu sallitaan). Tähän artikkeliin/lauseeseen olen viitannut blogissakin useissa jo aiemmin kirjoittamissani teksteissä ja yhtä usein luvannut palata asiaan myöhemmin. Pikkuhiljaa voisi olla aika olla se ”myöhemmin”.

Ala-asteen ykkös- tai kakkosluokan (en jaksa millään muistaa että kumman) päätteeksi pidettiin tottakai kevätjuhla. Kävin silloin pientä kyläkoulua, jossa ei kovin montaa kymmentä oppilasta ollut. Koulu oli kiva ja opettajat mukavia. Yksi heistä oli kirjoittanut tuon luokan päätteeksi todistukseeni sanalliseen arviointiin: ”Hillitty ja hallittu herrasmies”. Jos muistan oikein todistus oli kellertävää, hieman paksumpaa paperia ja kooltaan puoliksi taitetun A4:n kokoinen. Nyt tuo mokoma lappu on jo onneksi tuonpuoleisessa.

Tarkoitus hyvä, lopputulos paha

Tuo lause oli moniulotteinen. Olin itse tottakai arvioon tyytyväinen ja olin iloinen siitä, että hyvä käytökseni koulussa ja oppitunneilla noin huomioitiin. Myös kotona tuosta oltiin iloisia. Ylpeitäkin jopa. Varsinkin äitini. Ei ollut sellaista kyläilykertaa kenen tahansa luona, etten olisi kuullut minua kehuttavan tuosta herrasmies-kommentista. Äitini pröystäili sillä enemmän kuin minä. En ehkä sittenkään antanut sille itse niin paljoa arvoa kuin olisi pitänyt tai sitten äitini löi täysin yli sen suhteen. Olipa asia kuinka tahansa, niin en voinut olla huomaamatta ja imemättä itseeni sitä, että kuinka ylpeältä äiti kuulosti puhuessaan tuosta todistuksessa olevasta lauseesta. Äiti kuulosti sille, että hän oli aidosti ylpeä minusta.

Kun tätä edellä mainittua kehua ja ylistystä oli tarpeeksi, olin imenyt siitä ohjenuoran itseeni pesusienen lailla: äitini on ylpeä minusta ja saan positiivista huomiota, kun olen herrasmies ja tuon lauseen veroinen. Täten tein siitä itselleni ikään kuin vaatteen; elin se päälläni, menin joka paikkaan se päälläni ja pidin siitä niin hyvää huolta kuin suinkin osasin. Käytännössä tämä näkyi siis sääntöjen ehdottomana noudattamisena, kaikenlaisen ilkiteon ja pelleilyn täytenä välttelynä, superkilttinä käytöksenä niin kotona kuin sen ulkopuolellakin, teini-iässä kapinoinnin väliinjättämisenä ja kaikenkaikkiaan nuhteettomana toimintana. Vaikkei koulutaipaleeni millään lailla ollut kunniamainintojen arvoinen, niin tein kuitenkin parhaani joka aineessa ja tein parhaani sen eteen, että olisin tuon saman ”hillitty ja hallittu herrasmies” -tittelin arvoinen. Siitä ei tullut minulle mikään naamio, vaan siitä tuli minä ja minuus.

Vapaa-ajalla tämä näkyi esimerkiksi niin, että kun kaverit kulkivat pitkin kyliä tai kävivät bileissä tai muuta vastaavaa, niin minä jäin kotiin ja oleilin omissa oloissani. Vanhempieni (sekä yleensäkin vanhemman sukupolven ihmisten) puheista olin ymmärtänyt, että bilettävät nuoret ovat rappiolla, heille seuraisi vain ongelmia ja että niissä piireissä alkaisi kuitenkin tupakointi ja alkoholin kanssa lutraaminen. Ajattelin myös, että eihän hillityt ja hallitut herrasmiehet sellaista tee, joten en siis tekisi minäkään. Jos sortuisin johonkin sellaiseen, ei äitini olisi enää minusta ylpeä tai hän ei enää rakastaisi minua. Pienimmänkin pettymyksen tuottaminen olisi katastrofi ja johtaisi vain häpeään. Näin opin pikkuhiljaa pelkäämään pettymyksen tuottamista ja sitä kautta hylätyksi tulemista.

Kapina-ajatukset, mitä ne ovat?

Yleensä ihminen kokee nuoruuden jossain vaiheessa ”kapinavaiheen”. Murrosikä on tyypillinen hetki tälle. Anna.fi -sivustolla on hyvä artikkeli, joka käsittelee juurikin tätä samaista aihetta. Artikkelissa esitellään se puoli nuorista, jotka eivät kapinoi, vaan ovat tunnollisia, kilttejä ja tottelevaisia. Minä olin juuri sellainen. En uskaltanut miellyttämisen tarpeeni sekä hylätyksi tulemisen pelkoni keskellä alkaa minkäänlaiseen kapinaan, sillä pelkäsin että vanhempieni pettymys olisi aivan liian suuri ja sillä olisi liian suuria seuraksia. Oli helpompi vain olla kiltti ja jättää rällästelyt muille.

Se tarkoitti tottakai monista porukoista, tapahtumista ja hetkistä ulosjäämistä. Hetkittäin se tarkoitti äärimmäistä yksinäisyyttä. Mutta toisaalta se sai minut tuntemaan itseni muita paremmaksi ja ”nuhteettomammaksi” ja se oli minulle hetkittäin kaiken sen yksinäisyyden ja ulosjäämisen arvoista. Tämä on varmasti jossain määrin myös egokysymys, vaikka se hävettääkin myöntää; omakuva ja suhtautuminen muihin vääristyi todella pahasti. Samaan aikaan kun tein kaikkeni ollakseni nuhteeton ja oikea unelmalapsi vanhemmilleni, kipuilin yksinäisyydestä ja siitä, etten kuulunut oikein mihinkään porukkaan. Minulla ei ollut mitään harrastusta, jossa olisi ollut porukkaa ympärilläni vaan nuhersin piirrustusten, kirjoitusten sekä musiikin kuuntelun äärellä. Yksittäisiä kavereita minulla toki oli ja heidän seuransa teki hyvää, mutta se ei ollut sama asia.

Juonipaljastus: en ole oikeasti yhtään ketään parempi. En piirun vertaa. Anteeksi, jos olen jotenkin antanut ymmärtää, että olisin parempi kuin sinä.

Aikuiseksi

Ei meininki aikuisuuden partaallakaan mihinkään muuttunut. Muutin armeijan jälkeen kotoa pois toiselle paikkakunnalle opiskelujen perässä, mutta nuhteettomuus jäi: olin äärimmäisen alkoholivastainen ihminen (en esimerkiksi syönyt tiramisuakaan, koska tiesin siinä olevan alkoholia), en käynyt baareissa käytännössä ollenkaan, en seikkaillut irtosuhteiden parissa ja muutenkin ohjasin ison määrän energiaa siihen että eläisin kuten on opetettu ja kuten olen käsittänyt, että tulisikin elää; hillitysti ja hallitusti, herrasmiesmäisesti siis. Alkoholittomuuspäätökseen vaikutti paljon myös se, että suvussani ja tuttavapiirissäni sillä on lotrattu aika lailla enkä muista että kukaan olisi koskaan koettanut mihinkään niistä tapauksista puuttua.

Vasta psykoterapiassa terapeutin avulla ymmärsin, että niin kaunis ajatus kuin tuollainen moitteettoman herrasmiehen elämä onkin, niin se koostuu monesta palasesta; osa on hyviä palasia ja osa taas hirvittävän huonoja. Huono palanen on esimerkiksi se, ettei minulla ollut mitään henkilökohtaisia rajoja ja että tein kaikkeni ollakseni muille hyödyksi ja tärkeä. Vain siten pystyin tuntemaan oloni millään tavalla hyväksytyksi, pidetyksi, arvostetuksi ja rakastetuksi. Huono palanen oli myös se, etten käytännössä missään tilanteessa tuonut esiin sitä mitä itse aidosti ajattelin, vaan mietin vastaukseni siltä kantilta että mitä minulta tahdottaisiin kuulla tai mikä olisi tilanteen kannalta järkevin vastaus. Tällä lailla on helppo hukuttaa oma itsensä ties minne ja niin minulle kävikin, kuten olen monessa muussakin blogiartikkelissani kirjoittanut.

Huonoa on myös se, että oman mielipiteeni ilmaisemattomuus teki minusta eräänlaisen ”jees-miehen”, jolle aina kaikki käy (vaikkei omassa päässäni oikeasti olisi käynyt). Sen lisäksi että olin hillitty ja hallittu, niin myös helppo ja huomaamaton. Minusta ei ollut kapinoimaan, rikkomaan sääntöjä, sanomaan ”ei”, ilmaisemaan aitoa oikeaa itseäni eikä muodostamaan omia mielipiteitä, unelmia ja haaveita.

Sitä niittää mitä kylvää, eikös se niin ole? No, tässä nykyisessä elämänvaiheessa on nyt sitten kriisiä jos jonkinlaista ja ymmärrän, että yksi syy kriiseilyyn on nimenomaan tässä nuhteettomassa lapsuudessa ja nuoruudessa. Tuohon unelmien ja haaveiden puutteeseen olen monta kertaa pysähtynyt. Ehkä minulla on joskus jotain pientä ollut, mutta nykyään en sellaisia juuri osaa ajatella. Sen sijaan tilalla on ajatus, että oma unelmointini ja omat haaveeni olisivat automaattisesti joltakulta toiselta (esimerkiksi perheeltäni) pois. Varovaiseksi ja huolelliseksi kasvaminen karsi minusta selkeästi pois tietynlaisen ”hurjuuden” ja räväkkyyden: en hankkisi koskaan moottoripyörää enkä lähtisi pitkälle ulkomaan matkalle, pari esimerkkiä mainitakseni. Extempore-tempaukset eivät ole oikein koskaan vahvinta alaani, vaan kaikki asiat tulee harkita äärimmäisen tarkkaan.

Ei huono, vaikka niin väitänkin

Aivan vastikään juttelin avovaimoni kanssa siitä, että minua oli vaivannut jo parin viikon ajan äärimmäisen paha huonommuuden tunne; siis tunne siitä etten kykene mihinkään samaan mitä ”normaalit” ihmiset tekevät. En osaa luetella asioita mitä tahtoisin uudessa asunnossa olevan tai että millainen elinympäristö olisi minulle mieluisin, en osaa olla lasteni kanssa kuten muut ”normaalit” vanhemmat ovat ja että en ole sosiaalisesti mitenkään aktiivinen edes oman perheeni kanssa, kuten esimerkiksi hän on omansa.

Koska en tästä ollut missään vaiheessa avannut suutani ja puhunut ääneen, niin korvieni välissä tämä asia oli ehtinyt saamaan jo aivan hervottomat mittasuhteet. Samaa näkökulmaa ja päänvaivaa kun pyörittää päivästä ja yöstä toiseen vain omassa tietoisuudessaan, niin tietäähän sen että kuinka siinä käy. Missään vaiheessa minulla ei edes käy mielessä se, että olen vain erilainen kuin ihmiset joihin itseäni vertaan. En siis huonompi, vain erilainen. Se täytyy kuulla toisen suusta ennen kuin millään tavalla otan sellaisen väitteen vastaan. Silloin sitä vasta itsensä hölmöksi tunteekin.

Tällaisen ”turvattomuuden” tunnistan kyllä jo kaukaa lapsuudestani. Muutimme niin paljon nuoruusvuosieni aikana, etten lopulta enää osannut juurtua minnekään. Ympärillä velloivat jatkuvilta tuntuvat muutokset ja en nykyäänkään pysty rentoutumaan täysin, ellei muu maailma lähes seisahdu täysin ja asiat lakkaa muuttumasta. Silloin kun voi istua paikoillaan ja tietää että mikään ei ole muuttumassa mihinkään tunnen olevani turvassa ja voin hengittää. Turvattomuuttani helpottaa myös se, että kuulen jonkun toisen sanovan, että teen hyvin/oikein, joku kiittää minua tekemästäni asiasta tai sanoo suoraan, että ”kaikki on hyvin”. Oikein pahoina hetkinä halaus voi saada minut kyyneliin, sillä halauksesta tiedän että siinä hetkessä kaikki on hyvin, olen turvassa ja voin hengittää keuhkoni täyteen puhdasta ilmaa. En tahtoisi kuitenkaan, että minulle aletaan ”jatkuvasti” vakuuttelemaan asioita, vaan tahtoisin saada terveen itsetunnon ja -luottamuksen takaisin.

Rajoja suojaksi, itsevarmuus turvaksi

Kaikki edellä kirjoitettu on täytynyt oppia kantapään kautta ja kovien koettelemusten myötä. Mutta niistä saatu oppi on äärimmäisen tärkeää minulle paremman loppuelämän kannalta. Tarvitsen omat rajat, jotta voin suojella itseäni, jaksamistani ja mielenterveyttäni ja tarvitsen tervettä itsetuntoa ja itsevarmuutta, jottei minun tarvitse hakea hyväksyntää tai turvallisuuden tunnetta ulkopuolisilta. Lisäksi minun on kyettävä tuomaan ihmisille tarvittaessa rajani esiin perustelematta niitä. Sekä myös pitämään pääni asioissa, joissa se on välttämätöntä.

Kun aikanaan opin hiukan rajoista ja niiden asettamisesta lähipiirissäni ainakin pari ihmistä alkoivat reagoimaan välittömästi. Pian kuuluikin se klassinen lause: ”Sä et ole enää yhtään oma ittes”. Tämä lause tuli esiin puhelussa, jossa sanoin ”ei” ilman mitään erilisiä perusteluita hetkessä, jossa minun odotettiin tekevän jotain mitä olin tehnyt useaan otteeseen jo aiemmin ja aina vasten omaa tahtoani. Olin aina tehnyt sen hylätyksi tulemisen pelossa ja se ”hillitty ja hallittu herrasmies” -tittelin kiilto silmissäni. Rajojen asettamisen jälkeen nämä pari henkilöä olivat siis heitä, jotka olivat hyötyneet eniten siitä, ettei minulla ollut henkilökohtaisia rajoja, vaan kaikki oli minulle ihan ok ja he olettivat niin olevan aina jatkossakin.

Hillitty ja hallittu herrasmies tulee kuopata. Siitä on ollut minulle enemmän haittaa kuin minkäänlaista hyötyä. Se sai perustamaan elämäni täysin vääränlaiselle arvopohjalle ja antamaan itseni uhriksi kaikkien toisten edessä. Kuten taisin edellisessäkin blogiartikkelissa kirjoittaa, niin minun on aika saada oikea minäni esiin. Opetella luottamaan ja uskomaan siihen, että minä olen hyvä, arvokas (vaikka sitten hieman erilaisena kuin toiset) ja minulla on oikeus omaan itseeni ja rajoihini.

Mutta väitän, että maailmassa on noin miljardi helpompaa asiaa kuin tuo yllä kerrottu.